Vähän vaille kello kaksi perjantaina iltapäivällä soi Punahilkan ovikello. Oven takana seisoi uppo-outo mies koppalakissaan. Kohteliaasti mies ilmoitti, että Punahilkan kyyti odotti alhaalla. Mies itse oli Suden autonkuljettaja, joka nyt oli laitettu asialle Punahilkkaa reissuun noutamaan.

Hiukan Punahilkka nieleskeli ja ihmetteli, mutta olihan hän jo Suden kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin yllätykseen, joten ei hän kauaa kaavoja käännellyt, vaan otti korinsa ja käsilaukkunsa ja painoi kotioven perässään kiinni. Kokemus se oli tämäkin tulla oikein autonkuljettajan saattelemaksi reissuun lähtiessään.

Ulos päästyään Punahilkka alkoi nikotella henkisesti uudemman kerran. Pihalla seisoi kiiltävänmusta limusiini, jonka oven kuljettaja melkein maahan asti kumartaen Punahilkalle aukaisi. Punahilkka kömpi hämmentyneenä sisälle autoon, sillä ei tässä muutakaan osannut tehdä. Susihan oli sanonut kaikesta huolehtivansa. Tämä nyt näytti olevan sitä huolehtimista viimeisen päälle.

Ilo ja nauru alkoivat kuplia Punahilkan rinnassa. Kyllä oli tästäkin kokemuksesta nyt revittävä irti kaikki mikä siitä irtosi ja mieluummin vähän enemmän. Olisipa siinä sitten joskus mahdollisille, vielä syntymättömille lapsenlapsille mukavaa kerrottavaa, miten Susi Punahilkkaa Tallinnaan kuskasi. Entä sitten se, kun hän joskus vanhana palvelutalon kahvipöydässä viihdyttäisi kuulijoitaan kertomalla tästäkin tapauksesta?

Mutta jos luuli Punahilkka limusiinin kyydin jotakin erityistä olevan, niin erehtyipä taas pahemman kerran. Juuri kun hän oli asettunut mukavasti nahkaiselle istuimelle oikoakseen sorjia sääriään seuraavan kerran Helsingissä satamassa, josta Tallinnan laivat lähtevät, kuljettaja pysäytti auton ja avasi Punahilkalle oven kehottaen tätä nousemaan ulos autosta.

Vähän Punahilkka omassa päässään ihmetteli matkan lyhyyttä, joka hänen arvionsa mukaan oli kestänyt korkeintaan 5 minuuttia, mutta ei käynyt mitään kyselemään, vaan nousi kuuliaisesti autosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja saman tien hänet kaapattiin suoraan Suden kiihkeään syleilyyn. Siitä toivuttuaan, ehkä aikaa oli kulunut toiset 5 minuuttia, katseli Punahilkka vähän ympärilleen tajutakseen, missä oikein oli.

Susi ja Punahilkka seisoivat sairaalan parkkipaikalla. Noin kymmenen metrin päässä oli helikopteri valmiina nousuun lennättämään matkalaiset Tallinnaan. Tälläpä lailla, tuumasi Punahilkka, kipitteli korkokengissään sisälle kopteriin, kiinnitti turvavyönsä ja sitten mentiin. Mukavasti alkoi tämä viikonloppu. Toivottavasti loppu olisi yhtä aurinkoinen.