Leena avaa silmänsä ja katselee kummissaan ympärilleen. Äiti seisoo aivan Leenan vuoteen vieressä ja silittää varovasti tyttärensä hiuksia. Kirkkaat kyyneleet valuvat hiljalleen äidin silmänurkista. Isä seisoo hieman taaempana vähän hämillisen ja samalla hyvin murheellisen näköisenä. Silloin tällöin hän pyyhkäisee kuin muilta salaa tumman sängen peittämiä poskiaan, joille kyynelkarpalo tämän tästä vierähtää.

Leena antaa katseensa kiertää huoneessa olijasta toiseen. Muutenkin iäkkäät vanhemmat näyttävät Leenan silmissä vanhentuneen äkkiä monta vuotta. Molempien ennen niin suora ryhti on painunut kumaraan, ja aivan kuin kummankin hiuksiin olisi yhden vuorokauden aikana ilmestynyt tukku harmaita suortuvia.

Leena ojentaa molemmat kätensä ja ääneensä itkien kietoo ne äidin kaulaan. Siinä he itkevät kaulakkain, äiti ja tytär, josta myös on tullut äiti, mutta joka koskaan ei saa tuudittaa sylissään esikoistaan. He itkevät elämän epäoikeudenmukaisuutta ja pienen viattoman elämän sammumista jo ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun.

Äiti itkee ennen kaikkea oman tyttärensä kovaa kohtaloa, jossa hän ei näe valon pilkahdustakaan. Lapsesta tuli kertaheitolla aikuinen, kun aviomies hääiltana hakkasi hänet sairaalakuntoon surmaten vielä syntymättömän lapsen. Niin kovaa elämänkoulua ei äiti lapselleen olisi toivonut. Mutta omassakin elämässään paljon nähnyt ja kokenut äiti tietää, että elämässä harvoin kysytään sitä elävien toivomuksia. Heidän tehtävänsä on ainoastaan ottaa vastaan, mitä elämä kulloinkin heidän eteensä heittää ja yrittää selviytyä saamistaan koettelemuksista, miten vain parhaiten taitavat.

Siinä rakkaan tyttären sairasvuoteen äärellä päättää äiti tehdä kaikkensa, mikä hänen vallassaan on, jotta hänen lapsensa selviää. Äidinrakkaus nousee kuin valtava aalto hänen sisällään, eikä sellaista estettä sen tielle tule, jota äiti ei lapsensa vuoksi olisi valmis selvittämään. Sitä tuntuu vaativan hetkessä aikuisuuteen astunut tytär. Sitä huutaa myös pienen lapsenlapsen kuollut ruumis…