Soile ja Mikko olivat puheväleissä, mutta yleensä ei kumpikaan ottanut toiseen yhteyttä muuten kuin jonkin asian tiimoilta. Yleensä nuo asiat liittyivät jotenkin tyttäreen. Erään toukokuisena iltapäivänä Soilen kännykkä pirahti. Mikko siellä soitteli. Sen kummemmin kaavoja kääntelemättä hän yksioikoiseen tapaansa kertoi, että talo oli nyt myyty, sitä pitäisi alkaa tyhjentää. Milloin Soile voisi tulla sitä tekemään.
 
Soilen niskavillat nousivat pystyyn. Ei siksi, että talo oli myyty. Se oli Mikon omaisuutta, hän sai tehdä sille mitä halusi, ja johan Mikko talvella oli ilmoittanut, että näin tulee keväällä tapahtumaan. Mutta se Soilea kismitti, että taas kerran Mikko oletti kaiken tapahtuvan hänen sanelemansa aikataulun mukaan.
 
Kevät oli Soilella aina kiireisintä aikaa töissä. Lisäksi talossa oli juuri ollut ikkunaremontti, jossa oli saanut vääntää ja kääntää väsymiseen asti. Suorin sanoin hän ilmoitti Mikolle, että aikaisintaan sitten, kun olisi saanut kiireelliset työasiansa hoidettua, tulisi hän taloa tyhjentämään tyttären tavaroista. Mikko yritti vedota vielä siihen, että talossa oli Soilenkin tavaroita, mutta sen Soile kielsi ehdottomasti. Vain varastossa oli jotakin, koska sitä ei ollut Soilen poismuuton jälkeen siivottu. Mutta koska Soile ei ollut varastossa olevia tavaroitaan tähän mennessä kaivannut, saati tarvinnut, hän tuskin itkisi niiden perään jatkossakaan.
 
Mikko kertoi alustavassa kauppasopimuksessa sovitun, että talo olisi tyhjä juhannukseen mennessä. Aikaa oli siis lähes puolitoista kuukautta. Mikä ihmeen hoppu nyt taas oli? Sitten Mikko sanoi, että koska talon ostava pariskunta oli vaikeassa tilanteessa asumisensa kanssa, oli hän luvannut tyhjentää yhden huoneen tavaroista, jotta ostajat pääsisivät tuomaan sinne omia tavaroitaan. Tyhjennettäväksi hän ehdotti tyttären huonetta, joka suorastaan pursusi tavaraa.
 
Soile ei tuollaista sikin sokin muuttamista voinut käsittää. Mitäpä se hänelle muuten olisi kuulunut, mutta kun hänetkin valjastettiin sitä tekemään kysymättä lainkaan, sopiko tällainen järjestely hänelle. Mutta ei tämä ollut ensimmäinen kerta, jolloin Mikko tällaista teki. Ventovieraille hän lupasi vaikka silmän päästään, vaikka se olisi aiheuttanut lähellä oleville millaista harmia tahansa.
 
Soile ei kuitenkaan enää aikonut tanssia Mikon pillin mukaan. Jos Mikko halusi jonkun huoneista tyhjentää, oli talossa muitakin kuin tyttären huone. Niistä sopi aloittaa. Soile ei aikonut tulla tyhjennyshommiin ennen kuun puoliväliä, jolloin hän olisi saanut omat työnsä tehtyä. Mihin tyttären tavarat sitä paitsi laitettaisiin? Ei Soile ollut asiaa vielä miettinyt. Ei hän niitä voinut omaan pieneen kaksioonsa ryykätä. Joku muu paikka oli keksittävä.
 
Kaikkein huvittavinta asiassa oli se, että Mikko oli myymässä taloa, vakituista asuntoaan. Kuitenkaan hänellä ei ollut mitään tietoa, minne hän itse tavaroineen menisi. Olihan hänellä kiinteistöjä, useitakin, mutta kaikki ne olivat jossakin muussa käytössä. Ei niitä vakituiseen asumiskäyttöön voinut ottaa. Sisarelta ostettu rivitalo-osake olisi voinut siihen kelvata, tällä kertaa se oli tyhjillään, mutta ei Mikko sinne halunnut. Hän puhui senkin myynnistä. Osan tavaroista saattoi sinne toki varastoida, kunnes sopiva, Mikkoa miellyttävä asunto löytyisi. Mutta vakituisesti asumaan? Ei kiitos! Jo pelkkä paikkakunta tuntui Mikosta vastenmieliseltä, vaikka joskus vuosia sitten oli siellä asunut useiden vuosien ajan ja aina haikaillut takaisin muutosta.
 
Soilesta kyllä vaikutti siltä, että Mikolla oli suunnitelmia olemassa, mutta hän halusi leikkiä salaperäistä ja yrittää saada Soilen utelemaan asioitaan. Siihen ansaan ei Soile kuitenkaan langennut, vaikka ääneensä ihmettelikin taas tällaista hoppua ja epämääräisyyttä. Mutta se sopi kyllä oikein hyvin Mikon tapoihin. Muille piti antaa vaikutelma, että vaihtoehtoja oli useita, vaikkei niitä olisi ollut ensimmäistäkään.