Tyyliini kuuluu, että johdanto-osan jälkeen pureudun aina varsinaiseen aiheeseen muutenkin kuin pelkin viittauksin. Lisäksi ainakin yritän tarkastella asiaa mahdollisimman monelta kantilta, vaikka oma mielipide tietysti saattaa korostua hiukan käsiteltävästä aiheesta riippuen. En tee poikkeusta tälläkään kertaa.
 
Jokainen meistä kohtaa elämässään menetyksiä, niin aineellisia kuin muitakin. Jos aineelliset vahingot suuruudeltaan ovat blogista kadonneitten valokuvien luokkaa, saa kyseinen henkilö olla varsin tyytyväinen. Tarkemmin ajatellen ei hän ole menettänyt oikeastaan yhtään mitään. Jälkiviisasteluna voisi kääntää veistä haavassa vielä sen verran, että nykymaailmassa pitäisi jokaisen jo ymmärtää, että kun kaikki leijuu jossakin bittiavaruuden hämäryydessä, ei ole mitään takeita siitä, että ne siellä aina säilyvät ja sieltä aina löytyvät.
 
Ja miksi ihmeessä edes pitäisi säilyä ja löytyä? Mikä tässä maailmassa on ikuista (paitsi timantit, kuulemma)? Millaista kuolematonta maailmankirjallisuutta me tavalliset bloginpitäjät tai ylipäätään kukaan muukaan on saanut aikaan, ettei sitä helposti pystyttäisi korvaamaan jollakin muulla tuotoksella? Mikä minun blogissani oli niin erinomaista, että sen menetystä on tarpeen harmitella?
 
Nyt tunnen, miten yleisen tuohtumuksen aalto oikein pyyhkäisee ylitseni. ”Kyllä jokaiselle blogistille on oma blogi arvokas ja tärkeä!” ”Kyllä sinuakin harmittaisi, jos vuosien työ valuisi hukkaan.” ”Blogi oli minulle kuin päiväkirja. Nyt se on mennyttä!” Yhä uusia argumentteja löydetään ja tuodaan esiin. Eikä siinä mitään. Saa niitä esittääkin. Niitten julkilausuminen varmasti osaltaan lievittää harmitusta.
 
Mutta nyt kehottaisin muistamaan postaukseni otsikon: ”Suhteellisuudentajua etsimässä”. Jos eläisimme vielä aikaa, jolloin kaikki tallennettiin paperille ja arkistoitiin, olisi voinut käydä niin, että tulipalo ja sen sammutusvesi olisivat tuhonneet arkistot. Entä jos asuisimme alueella, jossa erilaiset luonnonmullistukset ovat lähes arkipäivää. Yksi maanjäristys, tulva-aalto tai tsunami olisi voinut viedä kaiken mennessään. Nyt kun tuhon aiheutti sähkökatkos, on kovin helppo syyttää sivuston ylläpitäjää kaikesta. Olisi pitänyt sitä ja olisi pitänyt tätä. Eikö siihen ja siihen ollut varauduttu? Miten näin pääsi käymään?
 
Luonnonmullistuksille ja niiden aiheuttamille muille ongelmille tuskin kukaan voi oikein mitään, vaikka erilaisia suojautumis- ja varmennuskeinoja onkin käytettävissä. Jos jotakin kirjoitettua tai kuvattua niiden seurauksena häviää, on se vielä koko lailla pientä. Mutta kun ihmisiltä häviävät kodit, vaatteet, kaikki omaisuus, niin että jäljelle ei jää oikeastaan mitään, on siinä jo aihetta murheeseen.
 
Tällaisista onnettomuuksista olemme tänäkin vuonna saaneet kuulla ja lukea useasti. Mikä siinä on, että ne eivät juuri tunnu ihmisiä koskettavan. Tapahtuvatko ne liian kaukana meistä? Ovatko hätään joutuneet ihmiset meille liian kaukaisia ja vieraita, niin että emme osaa asettua heidän asemaansa. Päivittelemme ja kauhistelemme tapahtunutta muutaman päivän ajan. Sitten jo taas omat blogista kadonneet valokuvat muistuvat mieleen, ja harmitus saa vallan.