Ensin hän pyysi anteeksi kaikkea Sudelle aiheuttamaansa ylimääräistä huolta ja mielipahaa. Ei hänellä sellainen tarkoitus ollut alun perin ollut. Olipahan vain itselleen ominaiseen tapaan taas toiminut ennen kuin ajatus ja harkinta olivat ehtineet mukaan. Sitten oli käynyt niin kuin oli käynyt.

Suden viesteihin hän ei ollut voinut vastata, koska kaikenlaista tohinaa oli ollut koko ajan ympärillä. Ei hän edes tiennyt niitä puhelimeensa tulleen. Ilmoitusta kaupungille yksin lähtemisestään hän ei taas ollut halunnut jättää, koska oli tiennyt, ettei Susi antaisi hänen lähteä mihinkään ilman henkivartijaa. Ja kyllä Punahilkan tuttu seikkailunhalu oli myös ollut yksi, eikä suinkaan vähäisin syy lähtemiseen.

Kaikesta ei Punahilkka kuitenkaan aikonut syytä niskoilleen ottaa. Koskaan ei olisi hän irokeesitukkaan törmännyt, elleivät mustapartaiset kaapuhemmot olisi häntä ruvenneet ahdistelemaan kapealla kujalla. Mutta kyllä hänellä sen verran kuitenkin oli järkeä jäljellä, että oli tarttunut tilaisuuteen eli irokeesin tarjoamaan pelastusmahdollisuuteen mustapartaisten kynsistä.

Irokeesitukkaa ei Punahilkka aiemmin ollut tavannut, vaan aivan uusi tuttavuus tämä hänelle oli ja sattumalta eksynyt samoille kulmille Punahilkan kanssa. Rohkeasti oli irokeesi käynyt Punahilkkaa puolustamaan, vaikka monta tikarein aseistautunutta mustapartaa oli hänellä vastassaan ollut.

Irokeesi oli vienyt Punahilkan turvaan hotelliin. Siellä oli Punahilkka pyytänyt irokeesin osoitetta kotimaassa voidakseen vielä kotiin palattuaan ottaa yhteyttä ja kiittää avusta. Silloin oli irokeesi tempaissut Punahilkan syliinsä ja suudellut tulisesti. Eikä Punahilkka ollut voinut vastustella. Kyllä kait Susi Punahilkan sen verran hyvin tunsi, että tiesi tämän kovasti pitävän suutelemisesta ja tajusi kyllä, milloin joku tosissaan suuteli?

Siinä heidän suudellessaan olivat poliisisudet sitten rynnänneet hotellin aulaan ja riuhtaisseet heidät niin rajusti erilleen, että Punahilkan huivi oli valahtanut pois päätä suojaamasta. Sen jälkeen kaikki olikin sitten tapahtunut varsin nopeasti.

Punahilkkaa ja hänen vaatetustaan oli alettu osoitella ja kohta heidät olikin kiikutettu poliisiautoon. Sitten heitä oli tönitty ja tuupittu, molotettu arabiaa suut ja silmät täyteen ja kohdeltu kaikin tavoin halveksivasti. Hyvä, ettei sylkäisty päälle! Siitä oli Punahilkka lopullisesti kimmastunut ja päättänyt olla sisälle rakennukseen astumatta. Loput Susi tiesikin.

Irokeesisusi oli varmasti luotettava, häneltä ei tietoja heruisi mihinkään suuntaan. Mutta jos Susi nyt oli sitä mieltä, että Punahilkka käyttäytymisellään ja tekemisillään oli saattanut Suden koko uran vaakalaudalle, niin Punahilkka kyllä poistuisi takavasemmalle. Ei hän halunnut olla kantona kaskessa Suden tähden lailla loistavalla virkauralla.

Eikä kait hänestä muutenkaan, tavallisesta hilkasta, ollut tällaisiin piireihin, joissa mitään ei saattanut spontaanisti tehdä pelkäämättä heti joutuvansa paparazzien piirittämäksi ja keksittyjen uutisten päätähdeksi. Parasta oli heidän Suden kanssa varmaan sanoa hyvästit ja jatkaa omaa elämäänsä kumpikin tahoillaan. Punahilkka ainakin halusi elää ja iloita, nauttia ja kokea jännitystäkin, eikä aina ensimmäiseksi ajatella, voisiko tehdä tätä tai tuota ilman, että siitä saisi väritetyn version lukea lehtien lööpeistä.