Kun nyt olin saanut pienen talouteni asiat kutakuinkin järjestykseen, alkoi tietysti muukin elämä kiinnostaa. En tiedä, kuinka tavallista on, että avioeron jälkeen tuntee korostunutta yksinäisyyttä, vaikka avioliitto olisi ollut aivan pystyyn kuollut ja sisällyksetön, kuten minun kohta päättyvä liittoni oli ollut.

Joka tapauksessa alkoi tuntua tärkeältä, että löytäisin elämääni uutta sisältöä ja myös miesseuraa. En ollut vielä mikään vanha, ja olin selvästi jo avioliiton viime metreillä kokenut uuden seksuaalisen ja muunkin heräämisen, sillä jo jonkin aikaa minusta oli tuntunut, että elämään oli tultava jonkinlainen muutos. Muuten en jaksaisi sitä.

Koko avioliittoni ajan oli mies kaikin tavoin vähätellyt ja mitätöinyt minua kaikilla elämänaloilla. Joskus ihmettelin, mistä se oikein johtuu, sillä monessakaan asiassa siihen ei olisi ollut pienintäkään aihetta. Kun ihminen jatkuvasti elää ympäristössä, jossa häntä aliarvioidaan ja vähätellään, alkaa hän lopulta itsekin nähdä itsessään puutteita, joita oikeasti ei edes ole olemassa. Näin kävi minulle, vaikka jossakin sisimmässäni tiesin, että mies oli tavattoman väärässä.

Vasta erottuani tajusin kunnolla, että vähättelemällä ja mitätöimällä minua jatkuvasti mies yritti pitää minut narussa, jonka oli kaulaani kietonut. Hän pelkäsi menettävänsä minut, mutta ei omassa pienuudessaan tajunnut, että toimimalla siten kuin toimi, hän vain varmisti, että jonakin päivänä saan tarpeekseni ja nostan kytkintä. Mies kuvitteli, että minun ”nöyränä” pitämiseni takaisi sen, etten minä huomaisi sitä, minkä kaikki muut olivat tajunneet jo ajat sitten: että olin fiksu ihminen ja monien miesten silmissä haluttava ja kiinnostava nainen.

Mutta mies laski väärin. Hän luuli aikoinaan naineensa heikon ja taittuvan ihmisen, jonka voi ja saa alistaa valtaansa miten tahtoo. Vuosien kuluessa halu alistaa lisääntyi kaiken aikaa, kun minussa alkoi ilmetä merkkejä siitä, että sisimmässäni olinkin vahva ja taittumaton. Taipumaan olin valmis yhteisen hyvän nimissä, mutta taittumaan ei mies minua saisi. Olin hänelle ja hänen muutenkin olemattomalle itsetunnolleen yhä kasvava uhka, joka piti yrittää saada hallintaan keinoja kaihtamatta.

Toki asia miehellekin tuli vähitellen selväksi, ja elämäni kurjistui kaiken aikaa. Vielä olin kuitenkin niin lapsellinen, että uskoin voittavani pahan hyvällä. Ajattelin, että kun vain saisin jostakin ulkopuolelta voimaa, joka kannattelisi minua arkipäivässäni, jaksaisin oman elämäni kiirastulen.

Siinä asiassa taas minä laskin väärin. Ei mikään voima tule ulkoapäin kuin ehkä hetkellisesti, katalysaattorin tavoin prosessin liikkeelle laittavana voimana. Voima muutokseen löytyy ihmisestä itsestään. Se on jokaisessa meissä, ja lopulta kun rautaa on taottu tarpeeksi, voima putkahtaa esiin kovaksi karkaistuna teräksenä. Minulle kävi juuri noin, ja nyt kokoilin elämäni riekaleita kasaan yrittäen saada niistä aikaan jotain järjellistä.