Koitti sitten päivä, jolloin Punahilkan ja Suden eri puolilla Susimetsää risteilevien polkujen oli määrä kohdata. Jo etukäteen oli Punahilkka tapansa mukaan vannotellut, että Susi nyt varmasti sitten olisi tulijaa vastassa eikä jättäisi tätä vieraassa paikassa kuin nallia kalliolle. Sellaisesta ei Punahilkka pitänyt, vaikka ei hän yksin jäämistä pelännyt. Kyllä hän olisi osannut nousta ketterästi seuraavaan paluusuuntaan porhaltavaan kulkuneuvoon, mikäli Sutta ei sovitulla paikalla olisi näkynyt. Mutta se, mikä luvattiin itse ja vapaaehtoisesti, oli Punahilkan periaatteiden mukaan pidettävä, ja vain ylivoimaisen esteen sattuessa saattoi lupauksensa jättää lunastamatta. Silloinkin piti ilmoitus esteestä toimittaa toisen osapuolen tietoon mahdollisimman nopeasti.
 
Mikäli taas katumus iskisi päälle, eikä jommalla kummalla olisikaan rohkeutta tai halua tavata, niin siitä vasta pitikin aikuisten tavoin ilmoittaa, eikä luuserimaisilla häviämistempuilla saanut tuottaa pahaa mieltä toiselle.
 
Sillä tokihan Punahilkka ymmärsi, ja kokemustakin hänellä asiasta oli, että tosipaikan tullen, ja kun asioita on itse tykönänsä riittävän kauan puntaroinut, saattoi monikin susihukkanen tulla siihen loppupäätelmään, että tuosta hilkasta kannatti pysytellä mahdollisimman kaukana.
 
Itsensä Punahilkka tunsi jo sen verran hyvin, että tiesi kulkevansa tämänkin polun niin pitkälle, kuin sitä hänen eteensä ilman kohtuutonta vaivannäköä aukenisi.. Puolitiehen hän ei mitään jättäisi, sillä ei hän aikonut loppuelämäänsä katua ja jossitella, ettei sittenkin uskaltautunut silittämään Suden hallavaa turkkia nähdäkseen, miten tämä siihen reagoisi.
 
Jos taas kokonaisuus heti ensivaikutelmassa tuntuisi aivan mahdottomalta tai jopa vastenmieliseltä, niin siihenkin oli sanat keksitty jo aikoja sitten, eikä mihinkään tarvinnut ryhtyä väkipakolla, kohteliaisuudesta tai kaikkein vähiten toista miellyttääkseen.
 
Tällaisia Punahilkka tuumaili ja saattoi aatoksensa myös Suden tietoon. Tämä oli samaa mieltä: hyvällä itsetuntemuksella ja itsetunnolla varustettuina ei kummankaan tarvinnut suostua rimanalituksiin. Elämä ei siihen kaatuisi, jos todettaisiin, että Punahilkka halusi edelleen poimia kukkia metsäpolkujen varsilta ja flirttailla muitten vastaantulevien susien kanssa. Tai että Susi viihtyi sittenkin paremmin vähän toisenlaisten hilkkojen seurassa.
 
Kun vielä oli kyselty ja sovittu joistakin pienistä, mutta tärkeistä yksityiskohdista, joilla katsottiin olevan merkitystä ensitapaamisen kannalta, saattoi Punahilkka mielessään alkaa hahmotella kuvaa Sudesta, jota oli menossa tapaamaan. Liikoja ei siinäkään saanut antaa mielikuvitukselle tilaa, vaan järjen täytyi pysyä hilkan alla. Ripaus, iso sellainen, leikkimieltä oli kuitenkin paikallaan: eihän tässä sentään avioliittolupauksia menty tekemään.
 
Tällaisin ajatuksin ja tuntemuksin Punahilkka nousi junaan eräänä helteisenä kesäiltana.