Nykyisin puhutaan ja kirjoitetaan usein puhumisen ja kommunikoinnin tärkeydestä ja myös niiden vaikeudesta tai jopa puuttumisesta yleensä ja erityisesti parisuhteessa. Luultavasti meillä itse kullakin on kokemuksia tästä samasta asiasta.

He, jotka elävät parisuhteen alkuaikoja, saattavat vielä kuvitella, että tämä auvoinen ”me voimme puhua toisillemme kaikesta” tai ”meillä ei ole mitään salaisuuksia” – kuvitelma tulee säilymään koko eliniän tai ainakin vielä hyvin pitkään. Me, jotka jo yhtä jos toistakin olemme kokeneet, tiedämme, että useimmissa tapauksissa moinen kuvitelma on pelkkää harhaa, katoava kupla, jonka ensimmäinen syystuuli riepottelee palasiksi ja levittelee palaset sitten kaikkiin ilmansuuntiin, mistä niitä on mahdoton enää kokoon keräillä.

Kihlausaikana ja vielä aivan avioliiton alkuaikoinakin myös minusta tuntui, että puheyhteys aviomiehen kanssa toimi kutakuinkin moitteettomasti, vaikka jo silloin olisi tarkkasilmäinen voinut nähdä useitakin kohtia, joissa asioitten olisi kuulunut mennä toisella tavalla. Minäkin ne jotenkin näin, mutta en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää niitä, saati myöntää, että mitään sellaista olisi olemassa. Olin luvannut rakastaa ja antaa anteeksi toisen heikkoudet ja sen myös tekisin! Rakkaudellani sulattaisin kaiken kaunan, mitä puolisoitten välille kenties kehittyisi. Näin minä sinisilmäisesti uskoin ja uskoin vielä senkin, että myös aviopuolisi toimisi saman periaatteen mukaan!

Nyt asioita taaksepäin katsoessani en osaa tarkasti sanoa, missä kohdassa lopullinen muutos sitten tapahtui. Ehkä kaikki alkoi liukua väärään suuntaan pikkuhiljaa, kuin varkain ja huomaamatta. Luultavasti juuri niin kävikin. Kuka tahansa myöntää sen, että jos jatkuvasti saa kielteisiä kommentteja tekemisistään tai sanomisistaan, ei kohta enää avaa suutaan kertoakseen päivän tapahtumista tai muistakaan omista asioistaan. Ei kukaan halua tulla loukatuksi jatkuvasti syyttä suotta pelkästään siksi, että avomielisesti ja sinisilmäisesti uskoo omien asioittensa toista kiinnostavan.

Riittävän usein sormille saatuani opin minäkin suojelemaan itseäni ja sisintäni ja pitämään suuni kiinni. Aviomiehen kanssa hän puhuin vain välttämättömät, neutraalit, jokapäiväiseen elämiseen liittyvät asiat. Kaiken tunteisiin liittyvän hautasin jonnekin sisälleni, vaikka juuri sen olisi ensimmäisenä pitänyt päästä ulos. Minun olisi pitänyt saada sanoa, miltä minusta tuntui, mikä minua ilahdutti, mikä minua loukkasi, mistä olin surullinen. Mutta siihen minulla ei ollut mahdollisuutta.

Kunnes sitten eräänä päivänä sain tarpeekseni hiljaa olosta ja kaiken nielemisestä. Aloin puhua, vaatia vuosikausia maahan poljettuja oikeuksiani, esittää rohkeasti erilaisia mielipiteitäni. Silloin en arvannut, mihin se kaikki sitten aikanaan johtaisi, mutta vaikka olisin arvannutkin, olisin luultavasti toiminut samalla tavalla.

Aktivoitumiseni oli tietenkin yllätys puolisolleni. Samalla se oli uhka ja vaaratekijä koko avioliitollemme. Mutta muuttiko se hänen käytöstään myönteisemmäksi minua kohtaan? Alkoiko hän ajatella, että saattaisinkin olla aivan oikeilla jäljillä? Sainko nyt enemmän myönteistä huomiota tai rakkauden ilmaisuja osakseni?

Kävi aivan päinvastoin. Entistä enemmän sain kokea ja kuulla olevani ”ei mitään”.  Mielipiteenilmaisuni aviopuoliso mitätöi tulkitsemalla ne komenteluksi. Eihän sellainen käynyt päinsä! Mies oli tässä taloudessa se, joka määräsi, mitä ja miten tehdään. Yrittipä hän vielä puuttua äänestyskäyttäytymiseenikin, tosin jälkikäteen. Siihen kyllä minäkin jo sanoin painavan sanani ja totesin, että koska äänestyslippu oli tullut minulle henkilökohtaisesti, omalla nimelläni, uskoi lähettäjäkin varmasti minun olevan kykenevä tekemään äänestyspäätöksen itsenäisesti, ilman aviomieheni apua. Ja Suomessa oli sentään äänioikeus ollut naisillakin jo sata vuotta!

Kun aviomies huomasi, ettei mitätöinti, halveksunta, määräily tai mikään muukaan siihen verrattava kohtelu enää minuun tehonnut, alkoivat hänen keinonsa olla vähissä. Ainoaksi keinoksi jäi avioerolla uhkailu. Hänellä itselläänhän oli erosta kokemusta jo useamman liiton osalta, häneltä se varmasti onnistuisi. Minä taas olin aina sanonut, että minä en eroaisi. Mutta olin minä sanonut myös sen, että jos mies pakottamalla luuli minut avioliitossa pitävänsä, niin siinä tämä erehtyi pahemman kerran. Vapaaehtoisesti, kenenkään pakottamatta olin hänen kanssaan avioitunut. Vapaaehtoisesti, kenenkään pakottamatta minä liitossa myös pysyisin niin kauan kuin pysyisin. Eikä se aika aivan lyhyt ollutkaan: aina kuolemaan asti olin luvannut rakastaa.

Kun näin jälkeenpäin ajattelen tuota aviolupausta, minua aivan kauhistuttaa. Ei keneltäkään pitäisi vaatia tuollaisia lupauksia! Ei kenenkään pitäisi sallia antaa tuollaisia lupauksia! Ei kukaan voi luvata toiselle ikuista rakkautta, vaikka miten tahtoisi ja ajattelisi siihen kyllä pystyvänsä. Elämä voi yllättäen heittää tielle asioita, joille edes kaikenpeittävä rakkaus ja uhrautuminen eivät voi mitään. Ihmisellä on saatava olla mahdollisuus sanoa, ettei enää rakasta, ettei hänestä sittenkään ollut tähän, että oman itsensä ja elämänsä takia on luovuttava lupauksistaan. 

Niin kävi minunkin avioliitossani, että kaksi yksinäistä, toisilleen vierasta ihmistä asui saman katon alla. Rintani oli pakahtua puhumattomista asioista, tunnetuista tunteista, eletystä elämästä. Aviopuolisoni tunsi luultavasti samalla tavalla, mutta miksi me emme kohdanneet? Miksi minä hautauduin lukemaan kirjaa, kiirehdin tekemään puutarhatöitä, hääräsin  ja siivosin lähes kaiken kotonaoloaikani? Miksi aviomies aamulla ensimmäiseksi avasi television, kätkeytyi sanomalehden taakse, makasi sohvalla puhumatta, pukahtamatta?

Mitään yhteistä ei meillä enää lapsen lisäksi tuntunut olevan. Kun lapsi sitten lähti kotoa, paiskautui tyhjän pesän syndrooma koko kolkkoudessaan silmillemme. Minä sain lohtua ja energiaa s-postiystävältä, jolle saatoin purkaa patoutuneita tunteitani. Sen energian voimalla kuvittelin

selviäväni kuristavassa ja ahdistavassa liitossani.

Mutta toisin kävi. Kun mies sitten taas kerran otti avioeron puheeksi, olin valmis eroamaan siinä paikassa. Aivan niin yksinkertaista ei kaikki kuitenkaan ollut. Monen sisäisen taistelun, jatkamisyrityksen, puhumisen, jopa ulkopuolisen avun hakemisen jälkeen minä sitten lopulta lähdin. Onnekseni tajusin, että kyseessä saattoi olla ainoa mahdollisuuteni riuhtaista itseni irti kuolleesta ja elämänkielteisestä avioliitostani.

En ole lähtemistäni katunut, en. Se ei tarkoita sitä, että kaikki elämässäni nyt olisi loistavasti, ei toki. Mutta paremmin on kuin ennen. Nyt minulla on mahdollisuus olla juuri sellainen n ainen, jollaiseksi minut on tarkoitettukin. Nyt saan vapaasti näyttää tunteeni, iloita tai surra sen mukaan, miltä tuntuu. Nautin elämästäni ja vapaudestani ja erityisen iloinen olen siitä, että myös rakas lapsi on vapautunut minun vapautumiseni myötä vapautunut elämään ja iloon: että lapsuutta ja nuoruutta varjostanut synkkä, kuristava kahle on viimeinkin irronnut.

Omassa elämässäni olen päättänyt, että enää koskaan en yhdessäkään tärkeäksi kokemassani ihmissuhteessa jätä sanomatta, miltä minusta tuntuu. En senkään uhalla, että suhde minun sanomisiini kaatuu. Sellainen suhde, jossa tunteille ja mielipiteille ei ole sijaa, joutaakin kaatua. Sillä minulle se, että tunteet joutuu tukahduttamaan ja pitämään piilossa tai kontrolloimaan niitä, merkitsee samaa kuin kuolla sisäisesti ja elää vain puolittain, kuin pintahengityksellä.

Tässä asiassa olen käynyt kovan koulun, mutta jokainen läksy on ollut tarpeen. Nyt toivottavasti osaan edes joskus elää niin, että illalla nukkumaan käydessäni voin tyytyväisin mielin kerrata päivän tapahtumia ja huomata, että elin ja hengitin, tunsin ja rakastin ja joskus vihasinkin…