Elettiin siis juhannusviikkoa. Sää pysytteli edelleen viileänä ja välillä satoi. Ellei satanut, teki kylmä pohjoistuuli ilmasta epämiellyttävän, vaikka aurinko olisi paistanutkin. Ulos ei paljoa tehnyt mieli mennä, mutta kävimme sentään hautausmaalla, jossa oli perheemme sukuhauta.

Ennen vanhaan tällaisia sukuhautoja hankittiin paljonkin. Kun sellainen sitten jonkun suvun hallussa oli, haudattiin siihen lähes kaikki suvun vainajat, joilla ei ollut omaa perhettä ja sukua jollakin toisella paikkakunnalla. Alunperin tämä hauta oli hankittu, kun isänpuoleinen mummoni oli kuollut. Seuraava hautaan laitettu vainaja oli isänisä eli ”tuhva”. Kun yksi sisaristani sitten kuoli 14-vuotiaana, haudattiin hänetkin samaan hautaan, mutta kiven toiselle puolelle.

Sitten seurasi pitkä tauko. Vasta 70-luvulla avattiin hautaa seuraavan kerran, kun isäni naimaton veli, yksi seitsemästä veljeksestä kuoli. Samalla vuosikymmenellä kuoli tuhvan toinen vaimo, joka oli äitini täti. Myös hänellä on paikka haudassa. Muistaakseni hän oli jo miehensä kuoltua varmistanut asian hakkauttamalla hautakiveen valmiiksi oman nimensä ja syntymäaikansa.

Sitten hauta sai olla rauhassa taas vuosikymmenen verran. Isän toinen veli kuoli. Koska hautakiven toinen puoli oli jo täynnä, haudattiin hänet samalle puolelle, jossa sisareni hauta oli. Tämä veli oli ollut naimisissa, mutta eronnut. Jälkeenpäin kyseltiin, miksi hänet kuitenkin haudattiin eri paikkaan kuin esim. entinen vaimonsa, mutta hautaus oli tehty tähän hautaan eikä sitä enää voinut perua.

Isäni kuoli 1998 ja haudattiin tähän hautaan, samoin äitini kolme vuotta myöhemmin. Nyt on hauta täysi, mutta ensimmäisistä hautauksista on kulunut jo niin kauan aikaa, että siihen voi varmaan taas haudata uusia vainajia. Ainakin uurnan hautaamisen pitäisi onnistua.

Minulla oli tapana käydä vanhempieni haudalla joka vierailulla. Jos se joskus ei onnistunut, en kuitenkaan tuntenut siitä suuria tunnontuskia, sillä olin yrittänyt käydä heitä tervehtimässä mahdollisuuksien mukaan heidän eläessään. Sisareni pääsääntöisesti hoiti hautaa, ja hänelle se tuntuikin olevan melkein pyhiinvaelluspaikka.

Aina hautausmaalla käydessäni tunsin kuitenkin surua siitä, että se oli päästetty niin huonoon kuntoon. Aikanaan siellä oli ollut runsaasti puita. Nyt lähes kaikki puut oli kaadettu, myös se poppeli, joka kasvoi aivan portin läheisyydessä ja jonka huumaavan tuoksun sateen jälkeen muistin jo lapsuudestani.

Hautausmaa oli pahasti ruohottunut, ja sen käytävät olivat huonossa kunnossa. Nyt sinne oli tehty ”uudistuksia”. Haudat oli peitetty hienolla hiekalla. Valitettavasti vain pohjatyöt oli jätetty tekemättä, ja nyt ruohotupsut kasvoivat hiekan läpi. Koko alue oli lohduttoman näköinen, varsinainen ”kuolleiden kaupunki”.