Ensimmäinen lomaviikko sujui mukavissa merkeissä. Heti maanantaina pistäydyin miesystäväni luona. Syytä siihen en kyllä muista. Olisiko ollut niin, että mies olisi varta vasten minua pyytänyt käymään, kun lomanikin nyt oli alkanut, enkä ainakaan kiireitä voinut syyttää ollakseni menemättä.

Jo seuraavana päivänä ajelin kuitenkin kipin kapin kotiin, sillä illaksi oli sovittu toinen tapaaminen. Tämä tapaaminen ei kuitenkaan liittynyt millään lailla miehiin, vaan kirjoittajaryhmämme, joka koostui pelkistä naisista, oli kutsuttu erään ryhmäläisen mökille saunomaan ja uimaan. Tämän kokoontumisen jälkeen seuraisikin kesätauko, ja näkisimme toisemme näissä merkeissä seuraavan kerran vasta syyskuussa.

Päivä oli sateinen ja aika viikeä, mutta alkusesä oli kukkeimmillaan, kun ajelimme minun autollani muutaman kymmenen kilometrin päähän kauniin järven rannalle. Siellä emäntämme, ryhmämme vanhin jäsen, meitä jo odotteli sienipiirakan ja muurinpohjalettujen kera, joita minä vähän leikkimielellä olin melkein vaatimalla vaatinut tarjottavien listalle.

Ilta sujui rattoisasti, kun ensin nautimme ihanasta tarjoilusta, sitten luimme sen kertaiset tekstimme ja vaihdoimme niistä ajatuksia ja päälle päätteeksi rentouduimme saunan hyvissä löylyissä. Rohkeimmat meistä pulahtivat vielä melko kylmään Korpijärveen, mutta tulipahan talviturkki heitettyä kerrankin pois jo alkukesästä. Yöksi lähdimme kaikki kotiin, sillä mökillä ei ollut tarkoituskaan yöpyä.

Seuraava päivä oli kesäkuun neljäs päivä. Se on pienen kuolleen tyttäreni syntymäpäivä. Podin tietenkin migreeniä, sillä näillä kymmenillä ei valvomisesta juuri muuta seurannut. Siitä huolimatta lähdin käymään haudalla ja muistelin seitsemäntoista vuoden takaisia tapahtumia. Kaikki palautui taas kirkkaana mieleeni. Muistin ilon, jonka vallassa olin tätä kauan kaivattua toista lastani odottanut. Muistin epätietoisuuden ja sen epätodellisen tunteen, joka meidät valtasi, kun saimme tietää, ettei lapsi jäisi henkiin. Ja muistin myös surun ja kaipauksen, jotka jäivät minuun ikuisiksi ajoiksi asumaan.

Mutta elämän on jatkuttava, kuten se jatkuukin, tapahtuipa meidän henkilökohtaisessa elämässämme mitä tahansa. Niin oli käynyt minunkin kohdallani. Pieni, vihreän sammalen peittämä hautakumpu oli muistutus ajoista, joista en koskaan ajatellut selviäväni, vaikka jossain sisälläni kyti varmuus siitä, että sittenkin selviäisin. Mutta unohtaa en voisi koskaan. En voisi enkä ennen kaikkea haluaisi.

Torstaiksi olin sopinut taas menoa. Tällä kertaa lähdin ystävättäreni kanssa tutustumaan hänen kotikaupunkiinsa, jossa en koskaan aiemmin ollut käynyt. Ihastuin paikkaan kovin ja ajattelin jopa, että kun eläkepäiväni koittavat, muutan sinne asumaan. No, ehken sentään muuta, mutta kaunis ja viehättävä on tuo kaupunki kaikesta huolimatta.

Jotta ensimmäinen lomaviikko tulisi hyödynnettyä mahdollisimman tarkoin, pistäydyimme ystävättären kanssa vielä viikon päätteeksi paikkakuntamme taidenäyttelyissä. Sitten oltiinkin jo lauantaissa, ja minä suuntasin auton nokan tyttäreni opiskelukaupunkia kohden. Siellä olivat citykanit mellastaneet kasvimailla, ja minä riensin hätään viemällä verkkoa kasvimaan suojaksi. Verkon haku olikin tainnut olla syy alkuviikon vierailuuni miesystävän luona. Ilman pätevää syytä en siis sinne ollutkaan mennyt.

Kun palasin sunnuntaina kotiin, menimme ystävättären kanssa vielä vesijuoksuun. Niin oli ensimmäinen lomaviikko saatu mukavasti päätökseen. Se oli ollut varsin monipuolinen sisältäen ystävien tapaamista, kulttuuria, matkailua ja liikuntaa. Tällä menolla en kotona lomani aikana juuri ehtisi homehtua ja hyvä niin!