Noin vuosi sitten äiti tuli eläkeikään. Hän oli pystynyt hoitamaan työnsä niin, että eläkkeelle jäänti tapahtui aivan normaalissa järjestyksessä. Viimeisinä työvuosinaan hän lähinnä raahautui työpaikalleen eikä päivän aikana poistunut työhuoneestaan. Osasyynä tähän poistumattomuuteen saattoi olla se, että lihoneena ja alkoholin pöhöttämänä hänen oli vaikeata ja raskasta kulkea edestakaisia matkoja yhteiseen kahvihuoneeseen ja taas takaisin työpisteelleen.

Sitä voi näin jälkikäteen ihmetellä, että kukaan ei puuttunut esimerkiksi äidin muuttuneeseen ulkomuotoon, josta varmasti saattoi huomata alkoholismin merkit. Kun työ tuli päällisin puolin hoidettua, ei kukaan halunnut sen enempää sekaantua toisten asioihin.

Lapset alkoivat olla siinä iässä, että nuorinkin oli päättämässä peruskoulua. Vanhin lapsista oli aloittanut lukiossa, mutta jättänyt sen kesken. Keskimmäinen hakeutui suoralta kädeltä ammattikouluun, ja kuopus seurasi veljensä esimerkkiä.

Kun työ ei enää ollut rasitteena, oli äidillä aikaa ja mahdollisuus juoda vaikka joka päivä. Useimpina päivinä näin tapahtuikin. Taas kerran joi hän niin paljon, että hänet oli vietävä ambulanssilla alkoholimyrkytyksen saaneena ensiapuun. Vatsahuuhtelun jälkeen hän pääsi taas kotiin jatkamaan juomistaan.

Silloin ei keskimmäinen lapsista enää kestänyt. Hädissään hän soitti äitinsä ystävättärelle, jonka apuun oli usein muulloinkin turvautunut. Itkien hän kertoi olevansa aivan lopussa. Jonkun täytyisi nyt auttaa. Ystävätär otti yhteyttä paikkakunnan sosiaaliviranomaisiin. Nämä totesivat, että papereista kyllä näkyi kaikki se, mitä perheen hyväksi oli vuosien mittaan tehty. Mutta koska äiti ei ollut holhouksen alainen, ei viranomaisilla ollut mitään keinoja saattaa häntä hoitoon.

Tähän vastaukseen oli kaikkien tyytyminen. Äiti ei edelleenkään myönnä olevansa alkoholisti ja tarvitsevansa hoitoa. Viranomaiset eivät voi lain puitteissa tehdä enempää. Suurimpina kärsijöinä ovat lapset, joiden koko elämää alkoholi on varjostanut. Kuka on vastuussa, jos keskimmäinen herkkis ei enää jaksakaan, vaan riistää hengen itseltään? Ketä syytetään, jos nuorin, tyttö, ajautuu huonoon seuraan ja pilaa elämänsä huumeidenkäyttäjänä? Entä miten autetaan vanhinta lasta, joka isän kuoleman jälkeen menetti lapsenuskonsa, kun Jumala kaikista hänen hartaista rukouksistaan huolimatta antoi isän kuolla?

Kysymyksiä riittää. Vastauksia vain on liian vähän tai ne ovat puutteellisia. Tietysti voidaan sanoa, että alkoholistiäiti on suurin vastuunpakenija. Hänellä on ollut mahdollisuus valita ja hän on valinnut alkoholin ongelmiensa selvittäjäksi. Hän on hylännyt lapsensa ja syyllistänyt heidät omista ongelmistaan halutessaan unohtaa ja sivuuttaa asiat, jotka olisi pitänyt kohdata ja käydä läpi.

Aivan yhtä syyllinen on ollut nyt jo kuollut isä, joka ei uskaltanut kohdata vaimonsa alkoholismia, vaan peitteli sitä ja antoi kierteen jatkua. Myös hän hylkäsi lapsensa jättäessään heidät selviytymään miten taisivat alkoholistiäidin kanssa.

Syyllisiä ovat myös äidin työtoverit ja esimies. Jos ihminen on kymmeniä vuosia samassa työpaikassa, täytyy työtovereitten olla melko sokeita, elleivät he huomaa ongelmaa. Mutta on paljon helpompaa kääntää katseensa sivuun ja sanoa, ettei tiennyt tai nähnyt yhtään mitään.

Syyttömiä ovat ainoastaan lapset. He eivät ole voineet valita vanhempiaan, eikä heillä ole ollut valinnanmahdollisuutta muissakaan asioissa. Rakkaus äitiin ja ehkä myös mieliin iskostettu turha syyllisyys saa heidät päivästä toiseen jatkamaan ja yrittämään ja uskomaan äidin pettäviin ja turhiin lupauksiin.

Ei voi kuin toivoa, että terve itsestä välittäminen vie jonakin päivänä voiton, ja he voivat alkaa elää omaa elämäänsä vapaina kaikista lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjostaneista uhkista. Ilman ulkopuolista apua se tuskin on mahdollista.