Kun täytin kuusi vuotta, luikerteli ihanaan paratiisiimme käärme, joka muutti elämäni totaalisesti. Kaisa oli jo lukiolainen ja lähti kesällä kolmeksi viikoksi kielikurssille Englantiin. Ikävöin häntä tietysti kovasti, mutta kesä kun oli, oli minulla lokoisat oltavat saaressa ja sukulaisvierailuilla. Autossa matkustamista yleensä inhosin, mutta sukulaisissa oli mukava käydä. Kyläpaikoissa minulle tarjottiin aina kaikenlaisia herkkuja ja pidettiin muutenkin kuin piispaa pappilassa.

Kaisa oli siis Englannissa ja me muut vietimme lomaa. Saaresta käsin pistäydyimme eräänä päivänä Kaisan tädin luona. Siellä laumani ihmisjäsenet kuulivat, että lähistöllä oli samaa rotua oleva koira, minua kaksi vuotta vanhempi Olavi, jota oltiin hävittämässä pitovaikeuksien vuoksi. Olavin emäntä oli muuttamassa omakotitalosta kerrostaloon eikä voisi ottaa Olavia mukaansa, tämä kun oli kova haukkumaan ja räksyttämään. Joku siinä sitten ehdotti, että Olavihan voisi muuttaa meille.

En ollut oikeastaan koskaan kuullut laumalaisteni puhuvan toisen koiran ottamisesta. Minussa oli heille koiraa riittämiin, niin ainakin olin kuvitellut. Nytkin ajatus torjuttiin oikopäätä, ja minä huoahdin helpotuksesta. Mutta siemen oli kylvetty otolliseen maaperään. Eipä aikaakaan, kun lähdimme koko lauma katsomaan Olavia.

Minä en oikein tiennyt, mitä odottaa, seurasin vain mukana. Jos olisin etukäteen tiennyt, mitä kohta tapahtuu, olisin varmasti kynsin hampain tapellut menemistä vastaan. Mutta olin oppinut luottamaan laumani jäsenten arvostelukykyyn, joten en nytkään epäröinyt lähteä mukaan.