Olin illan ja alkuyön aikana käynyt vesikupillani taas sen verran ahkerasti, että luikahdin mielelläni ulos, kun Rotta joskus pimeimpään yöaikaan nousi lämpimästä vuoteestaan minua sinne houkuttelemaan. Nyt olin jo antanut Rotalle mielessäni anteeksi hänen illalliset möläytyksensä. Pitäisihän minun jo hänet tuntea. Hän ei aina osaa valita sanojaan, vaan sanoo, mitä sylki kulloinkin sattuu suuhun nostamaan.

Hän kuitenkin täällä ollessaan huolehtii siitä, että pääsen yölläkin ulos eikä minun tarvitse pidätellä enempää kuin tässä tilassa kykenen. Menin siis kiireesti alas portaita, kun Rotta avasi ulko-oven ja jäi minua siihen odottelemaan. En pimeässä ja koleassa yössä viipynyt yhtään pitempään kuin oli tarpeellista, vaan heti asiat tehtyäni nousin taas portaat sisälle ja juoksin keittiöön. Arvelin nimittäin, että ripeästä toiminnastani olisi tiedossa pieni palkkio.

Totta kai Rotta heltyi innostuneen ja odottavan ilmeeni edessä. Mitään nakkeja ja kinkkusiivuja hän ei kuitenkaan minulle ryhtynyt tarjoilemaan, vaan sain tyytyä kuivuneeseen pitsanreunaan. Sekin oli niin pieni kuin mahdollista, mutta maistui suussani hyvältä. Tyytyväisenä vettä suuhun hörpättyäni kävin uudestaan nukkumaan.

Minusta tuntui, etten ennättänyt kuin juuri silmäni ummistaa, kun Isäntä kömpi ylös minua pissalle hätyyttämään. Nousin kuuliaisesti, mitäs muutakaan mahdoin ja kävin tiristämässä pienet lirit Isännän mieliksi puskan juurelle. Oli siitä se hyöty, että sisälle tultuani sain taas makupalan, kun olin ollut niin tottelevainen koira.

Kello oli kuitenkin vasta niin vähän, että Isäntä suuntasi takaisin sänkyyn ja minä omalle paikalleni unia jatkamaan. Varsinaiseen ylösnousuun olisi vielä monta tuntia, niin arvelin. Kun Isäntä sitten nousi kolistelemaan keittiössä, arvasin Rotan kahvihammasta alkaneen kolottaa. Hänellä oli tapana viattomasti kysellä, milloin tässä talossa saisi kahvia, jos sitä kohta puoliin alettaisiin keitellä. Silloin Isäntä tavallisesti nousi hänen toiveitaan toteuttamaan. Tuokin niitä kummallisia ihmisten tapoja, joita koiran aivoillani en käsitä.

Minä sain myös aamupalani ja sitten mentiin vielä loikoilemaan. Isäntä nosti minutkin isoon sänkyyn, ja ihmisten mieliksi makoilin siinä hetken aikaa. Olihan se mukavaa, kun siliteltiin ja rapsuteltiin ja puhuttiin kauniilla äänellä. Soveliaaksi katsomani ajan kuluttua nousin kuitenkin vähin äänin ja hyppäsin lattialle. Ei makeaa mahan täydeltä, olin kuullut usein sanottavan, ja nyt toteutin itse tuota periaatetta.