Kun niitä oikeiden reikäleipien ja härkäviikkojen aikaa nyt loppiaisen jälkeen sitten tosissaan alettiin elää, alkoi näyttää siltä, että elämä pikku yhteisössä olisi hiukan vilkastumaan päin. Yritystä ainakin oli, sillä pikku-uutista, linkkiä ja vinkkiä koetettiin vääntää kaikista mahdollisista asioista.

Lomilta palanneet kertoilivat kuka suoraan, kuka kierrellen ja kaarrellen lomakohteensa sijainnin. Selostettiin ilmat ja säät niin kuin asiaan kuuluukin, arvioitiin maan ruoka- ja muuta kulttuuria, ja kotimaassa joulua viettäneet olivat, jos mahdollista, kateudesta vielä vihreämpiä kuin ennen matkaa olivat olleet.

Eihän täällä kylmässä Pohjolassa ollut saanut muuta kuin lunta kolata, ja nyt sitten saatiin suojakeli, joka teki lumesta tosi raskasta kolattavaa. Siihen vielä liukkaus päälle, niin johan veti hiljaiseksi yhden jos toisenkin. Tasan eivät käy onnen lahjat, taisi moni mutista mielessään, mutta eihän sellaista toki ääneen menty laukaisemaan muuta kuin leikkisästi hymähdellen. Kuka täällä nyt oikeasti olisi kadehtinut ketään? Ei niin kukaan! Pois se meistä!

Onneksi keksittiin ryhtyä puhumaan ruuasta: siinä oli säätilan lisäksi toinen takuuvarma mielipideherättäjä. Suunmukaisia, hyviksi havaittuja reseptejä kertoiltiin muille, ja jotkut ruoka-aineet saivat toisia suuremman huomion monien hyvien terveysvaikutustensa kuin myös mukavan makunsa ansiosta.

Mukavaa, reipasta tunnelmaa ja me-henkeä koetettiin herättää monin tavoin. Pikkukilpailut olivat tässä taas avainasemassa. Siinä kun aivonystyröitään hieroi koettaessaan niitä ratkaista, tunsi varmasti olevansa mukana jossakin elämää suuremmassa asiassa. Ja jos vielä sattui niin hyvä tuuri olemaan, että peräti voitti tuollaisen leikkimielisen kisailun, sai oikeutetusti kiinnittää hattuunsa muutaman hyvin ansaitun sulan.

Joskus vaan kilpailuissa annetut vihjeet ja kysymykset olivat niin ympäripyöreitä ja vaikeaselkoisia, että kisailijat joutuivat kyselemään, mitä tässä nyt oikein tarkoitettiin. Nokkela sanankäyttö ei aina välttämättä aukea ihan jokaiselle lukijalle, vaikka se kirjoittajalle itselleen olisikin selvää kuin pläkki.

Ja jotta tunnelma ei aivan haudanvakavaksi pääsisi muodostumaan, saattoi aina ladata sivulle muutaman vitsin; uuden tai vanhan, väliäkös sillä: pääasia, että nauratti useimpia. Myös erilaiset sananlaskut ja hupaisat pikkukysymykset olivat nyt kultaakin arvokkaampia tänä aiheitten pula-aikana.

Ihmeen vähällä sivuutettiin pikkuinen riidanpoikanen, joka oli kehkeytymässä muutaman kirjoittajan ja lukijan välille. Liekö opittu jotakin aiemmista konflikteista? Sen sijaan erään itseään muita parempana pitävän kansanheimon jäsenet nostivat taas päätään joidenkin paluumuuttajien innoittamina, ja hyvälle alulle päässeessä sanasodassa olisi kommenteista päätellen voinut kuvitella käytettävän jo niin puukkoja kuin puntareitakin. Tarkempi tutustuminen aiheeseen osoitti kuitenkin tuon luulon vääräksi: sanojen tässä vain annettiin sotia, kun se vänkääminen on niin mukavaa.

Kaiken kaikkiaan oli yhteisblogin anti edelleenkin muutaman aktiivin varassa, jotka sinnikkäästi yrittivät herättää keskustelua erilaisista aiheista. Eniten sitä syntyi taas, tuttuun tapaan silloin, kun pysyteltiin kevyellä small talk –linjalla. Puhuttiin paljon, mutta ei sanottu mitään…