Sain eilen ilmaisjakelulehtien nivaskassa lehden myös seurakunnasta. Kyseinen lehti ilmestyy muutaman kerran vuodessa, ja siihen on koottu asioita, jotka juuri lehden ilmestymisaikaan ovat ajankohtaisia. Tutkin lehden yleensä aina tarkkaan, koska usein sen sisältö on kiinnostava, ja lisäksi siitä saa selville vaikkapa paikkakunnalla järjestettävät kirkkokonsertit. Tälläkin kertaa lehti sisälsi paljon mielenkiintoista asiaa. Kohta lähestyvä pääsiäinen monine juhlapäivineen ja tapahtumineen näytti olevan pääosassa.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti artikkeli, jonka otsikkona oli ”Kaikilla on oikeus hyvään kuolemaan”. Hakematta tuli mieleen eutanasia ja siitä käytävä kiivas keskustelu puolesta ja vastaan. Tällä kertaa ei kyse ollut kuitenkaan siitä, vaan saattohoidosta, joka on tämänvuotisen yhteisvastuukeräyksen kotimainen pääkohde.

Artikkelissa oli haastateltu erikoislääkäri Juha Vuorista, jolla on jo vuosikymmenten kokemus niin kipupolilta kuin saattohoidostakin. Vuorisen mukaan osaamista kivunlievityksen alalta löytyy. Saattohoidossa paneudutaan kokonaisvaltaiseen kivunhoitoon, joka pitää sisällään niin fyysisen, henkisen, hengellisen kuin sosiaalisenkin kivun. Näiden kipujen kuolevalle aiheuttamaa kärsimystä pyritään käytettävissä olevin keinoin lievittämään ja siten luomaan ihmiselle mahdollisimman hyvä loppuelämä.

Vuorinen muistuttaa siitä, että jokaisen elämä päättyy joskus. Kuolema voi olla hyvä tai huono. Vuorisen mielestä hyvin järjestetty saattohoito tulee jopa tavallista sairaalahoitoa halvemmaksi, kun kaikki tarpeettomat elementit jätetään siitä pois. Tällaisia tarpeettomia elementtejä voivat olla esimerkiksi tutkimukset, lääkitykset, kuljetukset ja hoidot.

Suomessa saattohoito laahaa pahasti jäljessä muun Euroopan saattohoidosta. Vuodepaikkoja on koko maassa kolmesataa, kun tarve olisi yli viisisataa vuodepaikkaa. Yhteisvastuukeräyksen tapaisella keräyksellä ei voida kerätä riittävästi rahaa hoidon järjestämiseksi. Tärkeintä onkin saada ihmiset ja päättäjät huomaamaan asian tärkeys ja herättää keskustelua. Keräyksen tuottamat varat suunnataankin koulutukseen. Maallikoiden koulutus on tärkeässä osassa.

Saattohoidosta päättää aina hoitava lääkäri, mutta se tapahtuu yhteistyössä potilaan ja omaisten kanssa. Saattohoidossa potilaita ovat myös kuolevan perheenjäsenet, joten siinä hoidetaan koko perhettä kohtaamaan kuolema. Vuorisen mukaan on hyvä asia, että kuolemasta puhutaan avoimesti. Joskus voi hoitavan lääkärin oma kuolemanpelko olla esteenä saattohoitopäätöksen tekemiselle. Myös potilaat itse voivat karttaa aiheen esille ottamista.

Myös maallikoita käytetään saattohoidossa yhä enemmän ja enemmän. Kuka tahansa asiasta kiinnostunut ei kuitenkaan voi ryhtyä tähän tehtävään. Tukihenkilöltä vaaditaan katsomuksellista sitoutumattomuutta, koulutusta ja kuvaa saattohoidon luonteesta. Jokainen tukihenkilöksi pyrkivä haastatellaan, ja jos oma suru on jäänyt käsittelemättä, ei henkilöä voida valita koulutukseen.

”Saattaen vaihdettava” kuvaa osuvasti saattohoidon ideaa ja sisältöä. Kuoleva saatetaan ikään kuin sillalle, josta hänen matkansa jatkuu tuntemattomaan. Se on ennen kaikkea vierellä olemista ja kulkemista. On tärkeää, että jokaisella meistä olisi ainakin joku läheinen saattamassa meitä tälle sillalle. Yksin ei ole hyvä kenenkään lähteä.