Koska itse olin sisareni kuoleman aikoihin vasta kolmiviikkoinen vauva, en tietenkään vielä pitkään aikaan ymmärtänyt hänen kuolemastaan yhtään mitään. Kun sitten vähitellen aloin jotakin ymmärtää, en muista, että asia olisi tuntunut lainkaan kummalliselta tai erikoiselta. En osaa sanoa, kuinka paljon asia oli esillä meillä kotona jokapäiväisessä elämässä, mutta jotenkin minusta näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että me kaksoset ikään kuin kasvoimme siihen, että yksi sisaruksista oli kuollut. Se ei aiheuttanut ihmettelyä tai kummastusta ainakaan ihan varhaislapsuudessani.

Mutta kun kasvoin, ja minua alettiin verrata kuolleeseen sisareeni, jolta olin saanut toisen nimenikin, tuntui se aika ahdistavalta. Enhän tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, mitä olin kuullut kerrottavan. Puheista olin saanut kuvan, että hän oli ollut lahjakas ja kaikin puolin oikein mallilapsi. Se ei tuntunut mukavalta, sillä minulla oli tunne, että olisimmepa me muut lapset kuinka erinomaisia ja taitavia tahansa, emme koskaan pääsisi lähellekään kuollutta sisarta ja hänen erinomaisuuttaan. Hänen hyviä ominaisuuksiaan luettelivat kaikki, eivät pelkästään äiti ja muut sukulaiset.

Myöhemmin ymmärsin, että sisar nostettiin kuin jalustalle ja vain kaikki hänen hyvät puolensa muistettiin. En nimittäin usko, että hän ihmisenä olisi ollut sen kummempi kuin me muutkaan, vaikka myönnän kyllä sen, että hän varmasti oli poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Siitä kertoo sekin, että juuri vähän ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut koulussa aineen. Se on todella hyvä kirjoitus, ja hän olikin saanut siitä arvosanaksi täyden kympin. Silloin hän oli kuitenkin jo sairas ja poissa koulusta, eikä koskaan ehtinyt saada tietää, miten hyvin hän oli kirjoittanut. Kirjoitus julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen sanomalehdessä, ja täytyy kyllä sanoa, että harva neljätoistavuotias kykenee samanlaiseen ilmaisuun kuin mihin sisareni kykeni.

Kun edelleen kasvoin, tunsin, ellen nyt katkeruutta niin ainakin pahaa mieltä siitä, että kuollut sisar tuntui kaikessa menevän meidän elävien lasten ohi. En usko, että äiti toimi tarkoituksellisesti niin, mutta hän vain ei osannut päästää surustaan irti, vaan se varjosti meidän kaikkien elämää kaiken aikaa. Kerran hän sanoi toivoneensa, että hän itse ja me kaksoset olisimme kuolleet myös. Silloin oikein suutuin hänelle. Minusta oli ja on yhä epäoikeudenmukaista, että hän oli toivonut meidän kuolemaamme.

Ymmärrän kyllä, että suru lapsen menetyksestä oli suuri ja oli raskasta hoitaa kahta pientä vauvaa samaan aikaan. Mutta hänellä oli sentään edelleen seitsemän elävää ja tervettä lasta. Hänen olisi pitänyt pystyä jollain lailla iloitsemaan heistä ja olemaan heistä kiitollinen. Kun oma lapseni sitten kuoli, muistan, miten tärkeäksi koin sen, etten surussani unohtanut elävää lastani. En tiedä, onnistuinko siinä miten hyvin ainakaan aluksi. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi elävä lapsi minulle tuli.