Eilen sain siis nauttia koko päivän Isännän seurasta. Iltapäivällä lähdimme kauppaan. Mummokin tuli mukaan, mikä on aina mukavaa. Olin ennen kauppaan lähtöä nähnyt ja vähän kuullutkin Isännän taas puhuvan siihen kännykkään. Höristin korviani ja päättelin, että hän soitti Rotalle. Koska Isäntä puhuessaan samalla piirteli paperilapulle omia koukeroitaan, varsinaisia harakanvarpaita minun mielestäni, arvelin hänen kirjoittavan muistiin, mitä Rotta halusi kaupasta tuotavan ruuanlaittoa varten. Kananmunista siinä puhuttiin ja maidosta ja salaattitarpeista. Perunatkin taidettiin mainita ja minun vihaamani porkkanat.

Onneksi ruokaani ei viime aikoina ole sotkettu raakoja porkkananpaloja. Eipä silti, jätin ne yleensä syömättä, vaikka Isäntä itsepäisesti niitä minulle yritti tarjota. Luuliko hän minua niin höppänäksi tai sokeaksi, etten muka osaisi lajitella niitä eroon muusta ruuasta. Joskus saatoin muutaman palan nielaista vahingossa tai Isännän mieliksi. Silloin hän oli aina hyvin tyytyväinen ja esitti sen jälkeen Rotalle laskelmia, miten porkkana kyllä upposi, jos kolmestakymmenestä palasesta hävisi kitaani kymmenen. Sehän oli peräti kolmasosa tarjotusta määrästä.

Minä naureskelin itsekseni ihmisten yksinkertaisuudelle ja hyväuskoisuudelle. Muistelin Rotan kertomaa tarinaa edeltäjästäni Napista. Siinä vasta viisas koira oli! Rotan kertomusten mukaan se oli hyvin ahne ruualle, kuten labradorinnoutajat kuulemma yleensäkin ovat. Ei sekään sentään kaikkea suostunut syömään. Joskus Rotta oli tarjonnut sille mustaherukoita ja appelsiininpalasia piimän seassa. Nappi oli kyllä juonut piimän ja syönyt kaiken syötäväksi kelpaavan, mutta mustat marjat ja appelsiininpalat se oli siististi nostellut lattialle ruokakupin viereen. Rajansa se on terveysintoilullakin, taisi Nappi tuumailla. Se mikä sopii ihmiselle, ei läheskään aina sovi koiralle.

Nappi oli aina syönyt kotiruokaa, kuten muutkin Rotan koirat. Kerran jollekin mökkireissulle oli Rotta varannut sille ruuaksi kaupan halpaa koiranmuonaa. Taas oli Nappi siististi jättänyt papanat koskemattomiksi ja juonut vain piimän.

Vielä yksi Rotan kertomus Napin ruokailutottumuksista muistuu mieleeni. Oli oltu saaressa, ja verkoilla oli saatu hirmuinen määrä kalaa. Enimmäkseen saalis oli punasilmäistä särkeä, jota ihmiset eivät kovin mielellään syöneet. Koska kalat olivat jo kuolleet, ei niitä voinut takaisin järveenkään enää laskea. Silloin Rotta keksi, että hänpä keittää kalat ja pakastaa ne. Siinä on Napille terveellistä kalaruokaa pitkäksi aikaa.

Nappi, toisin kuin minä, söi kalaa hullun lailla. Jopa kalojen ruodot ja nahat se rouskutti hampaillaan hyvällä halulla, kun Rotta oli ensin hiukan pienentänyt niitä saksilla. Sellaistakin olen kuullut kerrottavan, että Nappi söi jopa vieraitten pilkkijöitten saamat saaliskalat suoraan jäältä pilkkireiän vierestä, jos eivät nämä osanneet pitää varaansa. Ahvenetkin, nuo piikikkäät jörrikät upposivat Napin kitaan pyrstö edellä.

Mutta palataan takaisin siihen suureen saaliiseen. Kaloja oli ainakin puoli saavillista eli noin parikymmentä kiloa. Rotta ei sellaista määrää särjensinttejä ryhtynyt avaamaan eikä suomustamaan, vaan heitti kalat sellaisenaan isoon kattilaan ja kypsytti ne nopeasti. Siihen aikaan Rotta oli vielä kova terveysintoilija niin ihmisten kuin eläintenkin ruuan suhteen, joten suolan hiventäkään ei kalojen keitinveteen laitettu. Nehän säilyisivät hyvin ilmaa suolaa pakastimessa siihen asti, että Nappi olisi ne popsinut parempiin suihin. Kun kalat oli keitetty, pakasti Rotta ne sopiviin annosrasioihin.

Nyt alkoivat Napilla oikein herkkuajat, saattaisi joku luulla. Alkuun se söikin kalaa mielellään muun ruuan seassa piimällä höystettynä. Mutta kun ateriat päivästä, viikosta, jopa kuukaudesta toiseen olivat suolatonta, keitettyä ja pakastimesta sulatettua särkeä, tuli Napinkin mitta täyteen. Erään kerran se sitten tällaisen aterian kirsunsa eteen saatuaan nuuskaisi sitä kerran ja kääntyi saman tien pois.

Silloin Rottakin viimein käsitti, että tämä tie oli nyt kuljettu loppuun. Nappi halusi maksalaatikkoa, hirvenlihaa, lohta ja kaikkea muuta kuin iänikuista suolatonta särkeä. Ihmeen kauan se kestikin. Minä olisin lopettanut jo paljon aikaisemmin. Oikeastaan en olisi suostunut syömään ensimmäistäkään särkiateriaa!