Olen taas useana päivänä kärsinyt migreenistä. Luulen, että vähäiset yöunet ovat yksi syy siihen. Toinen syy on ukkonen, vaikka kunnon ukonilmaa ei ole ollutkaan, ja kolmas tietenkin helteiset säät. Ehkä myös fyysinen rasitus on ollut omiaan laukaisemaan kohtauksia. Muita, henkilökohtaisempia syitä on myös, mutta en enää tässä iässä jaksa pitää kirjaa siitä, missä vaiheessa hormonikiertoni oikein on. Kohtaukset tulevat, kun ovat tullakseen, niitä on vaikea estää tai ennakoida. Täsmälääkkeiden avulla kuitenkin pärjään, mutta muistelen kauhulla aikoja, jolloin niitä ei vielä ollut tai en itse niitä käyttänyt.

Olen sairastanut migreeniä koko ikäni, vaikka aikoinaan sitä tietenkin pidettiin vain tavallisena päänsärkynä. Ensimmäisen varsinaisen kovan päänsäryn muistan sairastaneeni, kun aloitin koulunkäynnin. Sen jälkeen joka syksy koulun alettua ensimmäinen kouluviikko oli päänsärkyjen täyttämä. Toki niitä varmaan oli muulloinkin pitkin vuotta, mutta useita päiviä peräkkäin kestänyt päänsärky jäi erityisesti mieleeni.

En muista olleeni koskaan koulusta pois päänsäryn takia enkä sitäkään muista, että olisin mitään lääkettä siihen saanut. Migreeni on meidän suvussamme sairaus, josta kärsivät niin vanhempani kuin useat sisaruksistanikin. Ei siitä koskaan mitään numeroa tehty. Kärsimme jokainen omat kipumme ja jatkoimme elämäämme täyttäen tehtävämme ja velvollisuutemme, vaikka pää kainalossa. Tavallista särkylääkettä saatettiin vaivoihin ottaa, mutta tuskinpa ne kenenkään särkyä ainakaan merkittävästi lievittivät.

Ensimmäiset omat kohtaukseni eivät vielä olleet sellaisia, että ne olisivat naulinneet minut sängyn pohjalle oksennusvati valmiina sängyn vieressä. Silti useita tunteja, jopa useita vuorokausia kestävä särky oli kuluttavaa ja voimia vievää. Moni tavallinen päivä ja tapahtuma nuoruudestani ja aikuisuudestani on jäänyt mieleeni juuri siitä syystä, että tapahtumahetkellä kärsin kovasta päänsärystä. Esimerkiksi sen aikaisista valokuvista pystyn heti sanomaan, että tuossa kuvassa päätäni särkee. Muistan sen tilanteesta ja paikasta, mutta myös ulkonäköni paljastaa sen. Olen kuvissa hyvin kärsivän näköinen ja kalpea kuin haamu.

Migreenikohtaukseni olivat hyvin tyypillisiä. Esimerkiksi se, että aina koulun alkaessa päätäni särki useita päiviä peräkkäin, kertoi minun olevan jännittäjätyyppi. Myöhemmin työelämässä sairastin lähes kaikki viikonloput: tunnollisen ja ahkeran työntekijän merkki sekin. Muistan, miten joskus yksin asuessani ajattelin, että jos tänne nyt kuolisin, ei kukaan kaipaisi minua kuin vasta maanantaiaamuna, kun en ilmestyisikään töihin.

Monet matkat menivät osittain piloille minulta tai muilta, kun migreeni kaatoi minut sänkyyn. Leningradissa, nykyisessä Pietarissa joskus 1980-luvulla en kyennyt lähtemään Eremitaasiin ankaran päänsäryn vuoksi. Sitä harmittelen vieläkin. Italiassa ollessani lähdin hammasta purren Veronan oopperajuhlille, vaikka pääni oli halkeamispisteessä. En tiedä, lähtisinkö nyt sellaiseen ruljanssiin siinä kunnossa, tuskin.

Alkoholin, jopa miedot viinit tai oluet sain unohtaa. Siinä ei kyllä mitään vahinkoa tullut, sillä nykyisinhän en käytä alkoholia lainkaan. Usein asiasta tehtiin vitsi. Toiset joivat, ja minä sairastin heidän krapulansa.

Kun menin naimisiin, tuli migreenistä minulle peikko muussakin mielessä kuin sairautena. Silloinen aviomieheni, jonka päätä ei särkenyt koskaan, ei ymmärtänyt migreeniäni lainkaan. Jos jonnekin oli päätetty mennä, sinne myös mentiin, särkipä päätäni miten pahasti tahansa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että kohtaukseen liittyi myös oksentelua, saatoin jäädä pois.

Muistan, miten kerran tulin pahoinvoivaksi kylässä ollessamme ja jouduin oksentamaan. Talonväki, jonka isäntä itsekin sairasti migreeniä, ymmärsi asian kyllä, mutta kotiin tultuamme sain mieheltäni kuulla häpäisseeni hänet talonväen silmissä.

Toisen kerran hän syvästi loukkaantuneena jätti minut kovan migreenin kourissa viikonlopuksi kahdestaan lapsen kanssa lähtiessään itse viemään venettä. Huusholli oli kuin pommin jäljiltä, mutta se ei estänyt häntä lähtemästä. Koko viikonlopun aikana ei hän kertaakaan soittanut ja kysynyt, miten pärjäämme.

Kyllä silloinkin käväisi mielessäni, että entäpä, jos olisin tullut todella huonoon kuntoon tai vaikka kuollut. Miten alle kouluikäinen lapsi olisi minua voinut auttaa? Kuka hänen tarpeistaan olisi huolehtinut? Entä millaista hätää ja kauhua hän olisi tuntenut? Onneksi kaikki kuitenkin meni lopulta hyvin. Kun sain riittävästi levätä, kohtaus alkoi hiljalleen helpottaa ja kykenin huolehtimaan edes lapsesta.

Kun täsmälääkkeet 90-luvulla tulivat markkinoille, en silloin suostunut niitä käyttämään. Eipä silti, että kukaan lääkäri olisi niitä minulle edes suositellut. Olinhan vielä fertiilissä iässä, ja toivoin kovasti tulevani uudestaan äidiksi. Pelkäsin, että lääkkeet vahingoittaisivat mahdollista sikiötä. Niin sitten kärsin kymmenet ja taas kymmenet migreenit milloin pienemmin, milloin suuremmin kivuin.

Vasta, kun olin jo jokseenkin varma, etten enää voisi tulla raskaaksi, suostuin kokeilemaan täsmälääkitystä. Sopivaa lääkettä haettiin jonkin aikaa, ja jopa estolääkitystä kokeiltiin, mutta tuloksetta. Kun nykyinen lääke sitten löytyi, tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Migreeni ei enää rajoita elämääni niin kuin ennen. Kohtauksia on edelleen, ja minusta tuntuu, että hormonaalisten muutosten myötä ne ovat jopa entisestään lisääntyneet. Mutta nyt minulla on olemassa niihin apu!

Lääkkeet ovat kalliita. Ne väsyttävät, koska ovat ns. kolmiolääkkeitä. Eivät ne voi myöskään olla hyväksi verisuonistolle. Lisäksi on oma vaivansa pitää jatkuvasti huoli siitä, että lääkettä on kohtauksen tullessa saatavilla. Reseptiä on siis uusitettava tämän tästä. Onneksi kohdalleni sattui viime helmikuussa viisas lääkäri. Hän uusi reseptin koko vuoden ajaksi, niin että nyt voin aina tarvitessani mennä hakemaan lääkettä apteekista sitä miettimättä, joko kohta on vietävä resepti uusittavaksi.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, että voin taas elää ja nauttia elämästä. Migreeni ei enää hallitse elämääni, vaan migreeni on nyt minun hallinnassani. Tämän asian merkityksellisyyden voi varmaankin ymmärtää vain sellainen, joka itse kärsii samasta vaivasta.

Ei migreeni kuitenkaan pelkkää ikävää ole elämääni tuonut. Siihen liittyy monta huvittavaa asiaa. Kun tyttäreni oli pieni, kertoi hän totisin naamoin sisarelleni, miten äidin migreeniä hoidetaan. Silloin kuulemma kastellaan pyllypyyhe ja asetetaan näin saatu kylmäkääre äidin otsalle. Sisartani hymyilytti. Vai pyllypyyhe otsalle, jopas nyt! Kyseessä oli tietenkin puhdas sideharsotaitos, jollaisia tyttären ollessa vielä pienempi käytettiin niiden pehmeyden vuoksi hänen pyllynsä pyyhkimiseen. Nyt niitä ei enää siihen tarvittu, joten ne joutivat kylmiksi kääreiksi migreenipotilaan otsalle.

Isompana tytär tuumasi kerran ruokapöydässä, että kyllä äidin täytyy olla tosi sairas, kun ei ruokakaan maita. No, migreeni vaivasi tuolloinkin, ja vatsaa käänsi niin, ettei tosiaankaan tehnyt mieli syödä. Nykyisin, jos tyttären nähden satun vaikka vahingossa hieraisemaan kädellä otsaani, on tyttären ensimmäinen kysymys: ”Särkeekö päätä?”