On lauantai, kesäkuun 4. päivä. On Toivon nimipäivä, Puolustusvoimain lippujuhlan päivä ja yleinen liputuspäivä. Kouluissa lauletaan tänään Suvivirsi, ja koululaisten kesälomat alkavat. Tänään on myös Sinun syntymäpäiväsi. Sinä synnyit neljätoista vuotta sitten kauniina alkukesän yönä, kun luonto oli ratketa vihreyteensä eikä satakieli tuntunut tietävän, miten ja kuinka voimalla olisi elämisen ja olemisen riemuaan maailmalle julistanut.

Kun nyt neljätoista vuotta myöhemmin katselen seitsemäsluokkalaisten rivistöä kirkon penkissä heidän tuuppiessa ja töniessä malttamattomina toisiaan odottaen vain hetkeä, jolloin todistus on kädessä ja ihana kesävapaus alkaa, en voi estää kyyneleitä nousemasta silmiini, ja haikeus ja suru valtaavat mieleni.

Sinäkin voisit olla tuossa rivistössä. Sinäkin kukaties tuuppisit vieressäsi istujia opettajien moittivista silmäyksistä huolimatta. Vaalea, kiharainen pääsi kääntyilisi puolelta toiselle uteliaana ja innokkaana näkemään ja kuulemaan kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Sinäkin voisit nousta penkistä todistusta, ehkä stipendiäkin hakemaan. Ja todistuksen saatuasi kirmaisit muitten mukana ulos kohti elämää, kohti muutaman viikon vapautta, kohti kesää.

Mutta Sinä et ole noitten koululaisten joukossa. En näe Sinua istumassa kirkon penkissä, vaikka kuinka tarkkaan katselisin. En kuule heleän tytönäänesi yhtyvän kohta laulettavaan Suvivirteen. En näe Sinun hakevan todistustasi ja juoksevan ulos tilaisuuden päätyttyä: en nyt enkä koskaan.

Sillä sinä vaaleana ja kuulaana kesäyönä satakielen laulaessa Sinä aloit syntyä liian aikaisin, kun istukka irtosi, ja lapsivesi tulvi ulos ennen aikojaan. Yhtäkkiä Sinä vilkas ja eläväinen lapsi et enää liikkunut ollenkaan, sydämesi syke laski neljäänkymmeneen lyöntiin minuutissa, kun se ikäiselläsi sikiöllä kuuluisi olla 120 kertaa minuutissa. Näin meille myöhemmin kerrottiin.

Ambulanssi kiidätti meidät ensin kotipaikkakunnan sairaalaan ja sieltä Naistenklinikalle, jossa Sinä sitten synnyit hätäsektiolla. Lähes elottomana Sinut siirrettiin nopeasti Lastenklinikan teho-osastolle, jossa seuraavana päivänä näimme Sinut nukkuvana, moniin letkuihin ja laitteisiin kytkettynä. Olit niin sairas ja kipeä, että Sinut pidettiin unessa koko ajan, ettet turhaan joutuisi kärsimään kovia kipuja.

Meille kerrottiin heti, ettet Sinä luultavasti selviytyisi elämälle. Hapenpuute aivoissa oli aiheuttanut niin suuria vaurioita, ettei Sinusta koskaan kehittyisi tervettä lasta. Lisäksi selvisi, että kärsit useista kehityshäiriöistä, jotka olisivat vaatineet monta monituista leikkausta koko lapsuutesi ja nuoruutesi ajan.

Jotenkin minulle tuli tavattoman tärkeäksi ajatus, että Sinut pitäisi kastaa. Niin sitten osastolle saapui sairaalapastori, joka kastoi Sinut antaen samalla Sinulle kolme valitsemaamme nimeä. Olit kuin kuka tahansa pieni vauva valkoisessa kastemekossa erotuksena vain se, että makasit aivan hiljaa ja liikkumatta pienessä vuoteessasi hengityslaitteeseen kiinnitettynä.

Seuraavana päivänä selvisi lopullisesti, ettei Sinusta olisi elämälle. En koskaan unohda hetkeä, jolloin hengityskoneesta irrotettuna, oikeisiin vauvanvaatteisiin puettuna lepäsit hetken sylissäni ja kerran raotit silmiäsi kuin meitä katsoaksesi ja meidät muistaaksesi. Sitten hengähdit viimeisen kerran, ja minä laskin kuolleen ruumiisi vaunuihin, joilla Sinut kuljetettiin pois.

Hautajaisiasi vietettiin kahden viikon kuluttua. Sitä ennen olimme koko perhe yhdessä käyneet pukemassa Sinut arkkuun. Päällesi puettiin oman äitini minulle aikoinaan ompelemat kastemekko ja myssy. Olit siinä pienessä valkoisessa arkussasi kuin vahanukke: valkoinen ja liikkumaton ja silti niin rakas ja kaunis.

Hiljaa huokaisten palaan tähän päivään ja tähän hetkeen. Koululaiset alkavat nousta penkeistään. Todistuksia rapistellaan. Kohta ovet aukeavat, ja juhlaväki poistuu kirkosta ulos iloon ja valoon, lämpöön ja aurinkoon.

Minäkin nousen ja astun ulos. Kesäpäivän lämpö hyväilee minua, kun hiljakseen astelen kohti hautausmaata. Siellä, pienen kummun alla on kätkettynä kuori, joka hautaan neljätoista vuotta sitten valkoisessa arkussa laskettiin. Mutta Sinä et ole siellä. Sinä elät minussa ja vaikutat minun kauttani. Sinun muistosi antaa minulle voimaa jatkaa silloin, kun elämä muuten tuntuu merkityksettömältä. Syntymäsi ja ennen kaikkea kuolemasi avasi silmäni näkemään.

Seison vielä hetken hiljaa hautasi äärellä. Valkoiset kielot, joita äsken maljakkoon laitoin, tuoksuvat huumaavasti. Kun sitten käännyn lähteäkseni, virittää satakieli äkkiä laulunsa ja rintaansa paisuttavaa riemua ulos laulellen saattelee minut matkalle kohti elämää ja iloa.