Tultuani aikuiseksi ja erityisesti silloin, kun itse jouduin luovuttamaan oman kahden päivän ikäisen tyttäreni kuolemalle suoraan sylistäni, olen monta kertaa pohtinut, miten äiti selvisi täysijärkisenä Sallan kuolemasta.

Siihen aikaan ei ollut saatavilla minkäänlaista kriisiapua. Itse oli ajatuksensa ja tunteensa setvittävä omassa päässään ja ehkä läheisten kanssa. Ei puhuttu surutyöstä tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka varmasti myös koitui äidin osaksi. Olihan hän juuri synnyttänyt kaksi lasta ja nyt joutuisi hautaamaan kohta aikuiseksi tulevan lapsen.

Olen sitä mieltä, ettei äiti koskaan toipunut tapahtuneesta. Ymmärrän oman kokemukseseni kautta sen, ettei oman lapsen, jonkun muun läheisen kuoleman tai ylipäätään jonkin suuren kriisin ja menetyksen jälkeen elämä koskaan palaa entiselleen. Ei sen kuulukaan palata. Kuolemasta, surusta ja murheesta ei "päästä yli" ja jatketa elämää samasta pisteestä, missä se oli ennen tapahtunutta. Elämä ikään kuin pysähtyy hetkeksi, ihmisestä riippuu, miten pitkäksi aikaa. Sen jälkeen kaikki alkaa tavallaan alusta tai ainakin aivan uudesta lähtöpisteestä, joka ei ole sama kuin se piste, jossa oltiin ennen tragediaa.

Koska itse olin tuolloin aivan pieni vauva, en tietenkään voi muistaa mitään noista ajoista. Tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu ja mitä muistan sitten, kun muistikuvia on jo alkanut jäädä mieleeni. Muistan äidin kertoneen, että hän oli Sallan kuoleman jälkeen toivonut itsekin kuolevansa. Samoin hän oli toivonut meidän kaksosten kuolemaa.

Nykytiedon valossa voitaisiin kai sanoa, että surun lisäksi äiti oli hyvin masentunut. Elävät lapset, joita hänellä nyt oli seitsemän, eivät merkinneet siinä vaiheessa mitään. Elämänhalu oli olematon, ja pienistä vauvoista huolehtiminen tuntui varmasti ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Jotenkin oli vain ponnisteltava eteenpäin päivästä toiseen. En usko, että äiti kuitenkaan oli itsetuhoinen. Muutenhan hän varmasti olisi ryhtynyt ajatuksista tekoihin, eikä minuakaan siis olisi tässä naputtelemassa näitä sanoja virtuaaliselle paperille.

Olen kiitollinen, että äiti sai jostakin voimia jatkaa elämäänsä, vaikka kaikki tuntui varmasti täysin tyhjänpäiväiseltä ja merkityksettömältä. Vauvat ja nuoremmat lapset tarvitsivat ja vaativat kuitenkin hoitoa ja huolenpitoa. Oli pakko jaksaa! Nälkäänsä huutava vauva ei odottaisi, kunnes äiti tuntisi voivansa paremmin.