Uusi aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Yöllä oli ollut vähän pakkasta, ja liukkailla silloilla saikin olla tarkkana, ettei luiskahtanut hyiseen veteen jokea ylittäessään. Maisemat näyttivät aamuauringon kultaisissa säteissä yhä kauniimmilta, ja luonnon värit oikein hehkuivat kirkkauttaan.

Koko päivästä tuli kaunis ja aurinkoinen. Pysähdyimme lounastamaan Tappurin autiotuvalle ja lämpimässä auringonpaisteessa sai riisua jo takkia pois päältään. Mutta matka jatkui. Tällä osuudella oli paljon pitkospuita, ja matkanteko oli vähän tympeää. Pitkospuut olivat jokseenkin kapeita ja kaiken lisäksi melko huonokuntoisia. Paljon mieluummin olisimme kulkeneet vaikka kivikkoista tunturinrinnettä, kuin taiteilleet kapeilla ja lahoilla pitkospuilla kilometrikaupalla. Mutta minkäs teit! Tämä osuus oli tällainen ja sillä hyvä. Ja kyllä niistä kivikkorinteistä saatiin myöhemmin "nauttia" ihan tarpeeksi niistäkin!

Päivä päättyi Pahakurun autiotuvalle. Siihen levitimme taas leirimme. Tupa oli aika pieni, mutta sopi sinne nukkumaan 6 henkeä hyvin. Se määrä meitä siellä olikin. Myös yksi pieni koira oli seuranamme. Oli täyden kuun aika, ja kun aurinko laski, nousi punainen täysikuu valaisemaan maisemaa ja kurkisteli myös sisään tuvan ikkunoista.

Seuraava aamu oli taas aurinkoinen. Pakkanen oli jälleen vieraillut seudulla, ja aluskasvillisuus oli vielä huurteessa, kun heitimme rinkat selkään ja jatkoimme matkaa kohti Hannunkurun autiotupaa. Siinä pysähdyimme hörppäämään kahvit ja jatkoimme taas eteenpäin. Illaksi ja yöksi oli määrä päästä Suaskurun kodalle. Sinne tulimmekin jo iltapäivällä. Kodalla kävi paljon vaeltajia, mutta yöksi ei jäänyt muita kuin me.

Kuukkelit lentelivät pihapiirissä ruokaa kerjäten, kun me teimme illalliseksi osterivinokaskeittoa ja lämmitimme kotaa minkä kerkesimme. Lämmittäminen oli kuitenkin jokseenkin turhaa, sillä kodassa oli vain avotuli, ja lähinnä kai harakat ja kuukkelit hyötyivät lämmittämisestämme. Seuraava yö olikin elämäni kylmimpiä. Keräsin päälleni kaikki mahdolliset tamineet ja silti palelin makuupussissa.

Aamulla ei olisi tehnyt mieli nousta kylmään kotaan, mutta pakkohan se oli. Vielä kuudelta paistoi täysikuu pilvettömältä taivaalta, maa oli kuurassa ja pakkasta ilmassa, mutta jo kahdeksalta oli taivas täysin pilvessä, ja alkoi sataa lunta pohjoistuulen puhallellessa navakasti. Ei taaskaan auttanut itku markkinoilla! Lähdettävä oli kohti Lumikeroa, mutta onneksi myötätuulen saattelemana!

Matka Lumikerolle taittui hitaanlaisesti myötätuulesta huolimatta. Välillä taivaalta tuli lunta, välillä räntää ja sitten taas vettä. Varusteet olivat nyt kovalla koetuksella. Kaikki muut varusteet pelittivätkin hyvin, mutta vanhat vaelluskenkäni alkoivat jossain vaiheessa kastua. Mutta Lumikeron huippu saavutettiin sopivasti lumisateessa, ja sitten alkoikin loppumatka kohti Montellin majaa, johon aioimme seuraavaksi yöksi leiriytyä.

Ehdimme jo riisua rinkat ja vähän muutakin, kun totesimme, että paikka oli liian vilkas ja pieni yöpymistä ajatellen. Eipä siis muuta kuin varusteet uudelleen päälle ja taipaleelle. Nammalakurun iso autio- ja varaustupa oli vain parin kilometrin päässä, ja sinne suuntasimme nyt jo vähiin käyneillä voimillamme.

Se olikin hyvä päätös, sillä tupien välissä oli iso kaminalla lämmitettävä kuivaushuone, jossa matkan aikana kastuneet varusteet sai kuiviksi. Minunkin läpimärät vaelluskenkäni olivat seuraavana aaamuna aivan kuivat, kun olin nostanut ne vähän ylemmäs naulakon päälle kuivumaan. Myös muut varusteet kuivuivat hyvin kaminan lämmössä.

Autiotuvan puolella yöpyi loppujen lopuksi 11 ihmistä. Varaustuvassakin oli porukkaa. Muun muassa eräs nuori  perhe, jossa oli kaksi tytärtä. Vanhempi oli ehkä kahden-kolmentoista ikäinen ja nuorempi alle kymmenvuotias. Olimme heidät tavanneet jo aiemminkin ja kuulleet, että he aikoivat vaeltaa n. 55 kilometrin mittaisen reitin kolmen yön pysähdyksillä matkalla olevia varaustupia hyödyntäen. Se tuntui meistä kyllä melkoiselta kilpajuoksulta, mutta jokainen laillaan. Nuoremmalla tyttärellä oli mukanaan keppihevonen, jolla hän sitten kuulemma välillä "ratsasti".

Varaustuvan puolella yöpyi myös eräs Joensuun yliopiston tutkija, joka haastatteli meitä vaeltajia väitöskirjaansa varten kysellen kokemuksiamme vaelluksesta ja siitä, miksi ihmiset ylipäätään Lapinvaelluksille lähtevät. Sinne väitöskirjan syövereihin päätyivät meidänkin mielipiteemme, mutta tietenkin vain osana muuta aineistoa ja nimettöminä.