Pekan päivä ei aivan yhtä loisteliaasti ollut sujunut. Vaivoin sai hän aamulla kammettua itsensä ylös sängystä. Pää tuntui raskaalta, ja mieli oli levoton. Olisi tehnyt mieli vain jäädä sängynpohjalle murehtimaan omaa surkeuttaan. Sen verran oli Pekalla kuitenkin itsekuria, että pakottautui nousemaan ylös ja aamutoimet hätäisesti tehtyään lähti töihin.

Työpaikalla huomattiin heti Pekan muuttunut olemus. Jo eilen oli tämä ollut onnettoman oloinen, ja kukapa ei olisi, jos tuleva kihlattu makaisi henkitoreissaan sairaalassa. Mutta nyt oli Pekka kuin maansa myynyt. Tukka hapsotti, parta oli ajamatta ja silmissä oli takaa-ajetun jäniksen ilme. Hädin tuskin sai häneltä hyvän huomenen toivotukseen vastausta, ja muihin katsomatta luikki hän kiireesti omaan työhuoneeseensa eikä koko päivänä pistänyt päätään sieltä ulos.

Toisten lähtiessä kotiin jäi Pekka vielä huoneeseensa suljetun oven taakse. Tuskin kuitenkaan töitä tekemään, arveltiin. Jokin pahemmanlaatuinen takaisku oli Pekkaa nyt kohdannut. Ettei vain olisi surusanoma tullut Liisasta. Kukaan ei kuitenkaan kehdannut eikä rohjennut ryhtyä asiaa selvittämään. Eihän se heille oikeastaan edes kuulunut. Luultavasti Pekka huomenissa kertoisi, mikä häntä vaivasi. Parasta oli olla sekaantumatta liikaa toisten asioihin.

Kun Pekka huomasi työpaikan tyhjentyneen muusta väestä, alkoi hänkin tehdä kotiinlähtöä. Mitään hän ei päivän aikana ollut saanut aikaan, mutta parempi sentään, että oli viettänyt päivän töissä kuin yksin kotona märehtimässä surkeaa kohtaloaan. Eilen mielessä käynyt ajatus, että kertoisi muille Liisan kuolleen, oli tänään tuntunut vähän kornilta ja yliampuvalta. Jotain muuta pitäisi keksiä ja säästää Liisan päiviltä pois saattaminen kaikkein kiperimpään tilanteeseen.

Mutta vaikka Pekka oli pyöritellyt asiaa mielessään koko päivän, ei hän ollut keksinyt ratkaisua. Oikeastaan ei hän ollut päässyt yhtään eteenpäin niistä Liisan sanoista, joilla tämä ilmoitti, ettei halunnut ainakaan vähään aikaan olla missään yhteydessä Pekkaan.

Aina muistaessaan nuo sanat valahti Pekka henkisesti aivan veltoksi, ja kylmä hiki kihosi otsalle. Ajatukset tuntuivat sumenevan mustaksi möykyksi, Pekka puristi kätensä nyrkkiin ja raivo ja viha alkoivat täyttää hänen mieltään. Hän näyttäisi Liisalle, ettei häntä sentään miten tahansa kohdeltu! Liisa saisi vielä katkerasti maksaa tekosensa!

Ajatuksissaan Pekka jo matkusti Liisan luokse ja vaati tältä selitystä. Antamiaan rahojakin oli hän jo takaisin vaatimassa. Pekka kyllä kertoisi kaikille, millainen kurja petturi ja hyväksikäyttäjä Liisa oikein oli. Hänellä oli kyllä kanavia, joiden kautta toimia. Liisa joutuisi vastuuseen teoistaan. Siitä pitäisi Pekka huolen!

Aikansa mustissa liemissä kiehuttuaan Pekka taas havahtui. Hän muisti olevansa työpaikallaan satojen kilometrien päässä Liisasta. Liisa oli antanut hänelle rukkaset, eikä siinä mitään rikollista ollut. Itse oli Pekka rahat Liisalle antanut, ei tämä varsinaisesti mitään pyytänyt ollut. Kaikki kävisi kyllä ilmi vaihdetuista viesteistä, jotka Liisa varmasti oli säästänyt. Ja kaiken kukkuraksi ei Pekka tiennyt edes Liisan osoitetta! Hänhän oli lähettänyt lahjat postilokero-osoitteeseen.

Kaiken tämän muistaessaan lysähti Pekka kasaan työpöytänsä päälle ja purskahti hiljaiseen itkuun. Ei hän kyennyt mitään tekemään. Liisa oli toiminut ovelasti ja taitavasti ja lypsänyt häntä kuin hölmöläistä. Ei Pekka tapahtuneesta oikeastaan muita voinut syyttää kuin itseään. Hän oli ollut hölmö ja hyväuskoinen, kuvitellun rakkauden ja Liisan ihanuuden ja erinomaisuuden sokaisema. Nyt sai hän maistaa itse keittämäänsä soppaa, eikä se toden totta kovin mukavalta maistunut.

Aikansa itkettyään ryhdistäytyi Pekka sen verran, että kykeni lähtemään kotiin. Hän ei ollut syönyt eikä juonut mitään koko päivänä, ja olo tuntui jokseenkin huteralta. Kotiin tultuaan keitti hän kahvit ja söi pari voileipää. Sitten hän heittäytyi aamulla sijaamatta jääneelle vuoteelleen ja vaipui katkonaiseen uneen…