Nea, Linnea, Neea ja Vanamo, tässä tämänpäiväset juhulijat.

Nea ja Neea ovat suomalaisia naisten etunimiä. Nea tarkoittaa hepreaksi jumalan pyhäkköä, kreikaksi uutta sekä romaniaksi lunta. Suomen almanakassa nimi on ollut vuodesta 1995, mutta nimi on ollut käytössä jo huomattavasti aikaisemmin. Vuoden 2012 loppuun mennessä Väestörekisterikeskuksen mukaan noin 65 740 naista on saanut nimekseen Nea ja 2 745 naista on saanut nimekseen Neea. Nea ja Neea ovat nimen Linnea lyhenteitä.

Linnea (tai Linnéa) on naisen etunimi. Sen nimipäivä on 3. elokuuta. Nimi tarkoittaa ruotsiksi vanamoa ja tulee sen tieteellisestä nimestä Linnaea borealis. Kasvi on nimetty luonnontieteilijä Carl von Linnén mukaan. Vuoden 2012 loppuun mennessä Suomessa on nimi Linnea annettu 27 474 naiselle ja alle 20 miehelle.

Vanamo on Suomessa käytössä sekä sukunimenä että naisen ja varsinkin aikaisemmin myös miehen etunimenä. Nimi johtuu kasvin nimestä vanamo. Vanamon nimipäivä on 3. elokuuta, samana päivänä kuin Linneankin, sillä kasvin tieteellinen nimi on Linnaea borealis, joka johtuu Carl von Linnén nimestä. Vuoden 2009 loppuun mennessä etunimi Vanamo on annettu hieman yli 510 naiselle ja noin 30 miehelle. Henkilöitä, joiden sukunimi on Vanamo, on elossa 213.

Nea tai Neea on musta aina olleet jotensaki mitään sanomattomia tynkänimiä. Vähä samallaisia ku Pia/Piia, Tea/Teea, Rea/Reea ja ohan noita monia muitaki olemassa. Enkä ny taaskaan tarkota, että ihimiset, joita mokomilla nimentyngillä on siunattu, olisivat yhtään sen huonompia tai parempia ku me muutkaan. Nimi nimenä. Tärkeintä on, miten nimesä kantaa.

Linnea taas on mun suosikkinimiäni. Äitivainaan toinen nimi oli Linnea. Sama nimi me annettiin toiseks nimeks pikkuselle tytölleki, joka seittemäntoista vuotta sitte synty ja eli vaan kaks päivää. Aina ku mää kuulen tai nään tuon nimen, mää muistan niitä. Siellä ovat olleet mullan alla molemmat jo kauan. Pikkutyttö pikkusen kauemman ku äiti.

Muistan ku ootin tyttöä. Äiti sairasti sillon vakavasti, eikä se siitä sairauesta sitte ikään toipunukaan tavalliseen elämään. Lähin kahtomaan äitiä isoa mahaani kantaen. Äiti oli tosi huonona, ja mää itkin siellä äitin sängyn vierellä. Mulla oli mielessä toive, että äiti sais elää ees niin kauan, että näkis pikkusen vauvan.

Serkkutyttö oli töissä sairaalan keittiössä. Se tuli lohuttamaan mua ja sano, että elä itke ja murehi äitis takia. Moni nuorempi voi kuolla ennen sitä. En sillon aatellu asiaa sen tarkemmin, mutta ku sitte reilun kuukaven päästä noista sanoista, luovutin pikkutyttöni kuolemalle suoraan sylistäni, nuo sanat palas mieleeni. Oikeassa oli serkku ollu, vaikkei sekään varmasti ollu mitään tämmöstä aatellu. Syntyvien vauvojenhan pitäs elää ja vahavistua eikä suinkaan kuolla äitisä syliin.

Nyt noista ajoista on jo melekeen kakskymmentä vuotta. Ja aina vaan niijen muisteleminen nostaa veet mun silimiini. Ei suru semmosta oo, ku sillon, mutta olemassa se on. Se on löytäny paikan minussa, jossa asua, eikä se sieltä poistu, ennen ku minut laitetaan arkkuun.

Ei sen piäkään poistua. Se on osa mua ja mun elämäntarinaani ja oikeastaan kaiken uuven alaku, vaikken mää sillä hetkellä ois ikinä osannu aatella, mitä sen mua elämääni tuo. Siitä oon ilonen, että ku suru sitte pikkusen alako hellittää, ja mulle tuli valinnanpaikka, alanko kahtoa taaksepäin kohti menetyksiäni, jotka jo tunsin ja tiesin, vai suuntaanko silimäni eteenpäin kohti tulevaa ja tuntematonta, ymmärsin valita tulevaisuuven.

Se oli kääntöpaikka mun elämässäni. Sen jäläkeen ei mikään enää oo ollu itestään selevää eikä oikeastaan mikään pelota. Jokainen päivä on täynnä uusia mahollisuuksia, jos vaan suostuu avaamaan silimäsä ja näkemään ne. Toteuttamaanki niistä pystyy ison osan, jos haluaa. Ja jo pelekästään se, että tietää olevasa vapaa valihtemaan, tuo ison ilon elämään. Elämiselle ei enää oo rajoja, on vaan mahollisuuksia, joista voi halutessaan valita.