Usein ihmisen elämässä käy niin, että kun jollakin rintamalla alkaa tapahtua, alkavat muutoksen tuulet puhallella muuallakin. Jos Soilelta nyt kysyttäisiin, mistä kaikki oikein sai alkunsa, ei hän osaisi siihen vastata, sillä asiat, jotka hänet nyt tähän pisteeseen olivat tuoneet, olivat oikeastaan yksittäisiä tapahtumia, jotka muihin asioihin liittyessään olivat saaneet aikaan lumipalloefektin.
 
Jos jotain kuitenkin ehdottomasti pitäisi mainita, sanoisi hän varmaan, että Lauran, kolumbialaisen vaihto-oppilaan tulo perheen arkeen lähes vuoden ajaksi, avasi hänen silmänsä monessa asiassa. Toki tuohon vuoteen sisältyi paljon muutakin, muun muassa Mikon sairastelu ja hänen ilkeät kommenttinsa Soilen ikääntymisestä.
 
Olihan Soilen elämässä tapahtunut paljon muutakin merkittävää, vaikkapa toisen lapsen syntymä ja kuolema. Mutta silloin hänellä oli vielä ollut vahva halu jatkaa avioliittoaan ja yrittää kasvaa yhdessä Mikon kanssa. Ei hän ollut ajatellut avioeroa ratkaisuna ongelmiin, vaikka Mikko myöhemmin syytti häntä siitäkin ja tivasi, miksei Soile ollut eronnut jo silloin, kun kerran eroa harkitsi.
 
Aiemmat vaikeudet olivat saaneet Soilen yrittämään entistä enemmän. Mutta kuten jokainen tietää, ei yhden ihmisen yrittämisellä ole paljoakaan merkitystä avioliitossa, ellei myös toinen puoliso sitoudu siihen. Huomattuaan sitten, että Mikon yrittäminen jäi pelkkiin sanoihin tekojen puuttuessa, alkoi Soilekin hiljalleen antaa periksi. Jälkeenpäin ajatellen oli avioliitto jo pitkään ollut tuhon tiellä. Tarvittiin vain lopullinen sysäys, joka Soilen ja Mikon avioliitoksi kutsutun korttitalon sitten kokonaan hajotti puhaltaen kortit taivaan tuuliin.
 
Mikon sairastellessa Soile joutui yhä enemmän ottamaan vastuuta kaikista asioista, eikä hän tuntenut enää nauttivansa elämästä. Se tuntui käpertyneen Mikon sairauden ympärille. Mikko oli entistä haluttomampi lähtemään mihinkään, ja sairauteen vetoaminen antoi hänelle hyvän tekosyyn kieltäytymiseen. Mutta samalla se rajoitti Soilen osallistumista, sillä Mikko ei hyvällä katsonut, jos hän lähti jonnekin yksin.
 
Hyvin tärkeäksi asiaksi Soilelle muodostui se, että tytär oli saatava jaloilleen ja kiinni oman elämän syrjästä. Mikon kiinnipitävä ote ei saanut vaikuttaa tyttären valintoihin. Tyttären viimeisenä kouluvuonna Soile usein kautta rantain kertoili tälle oman elämänsä vaikeuksista. Hän kuitenkin korosti, että oli tehnyt valintansa itse ja kenenkään pakottamatta. Kaikilta osin ne eivät vastanneet sitä, mitä hän elämältä oli toivonut. Mutta Soile pärjäisi. Tyttären ei pitänyt olla mistään huolissaan.
 
Omalle lapselleen hän ei kuitenkaan halunnut samanlaista elämää. Soile muistaa hyvin, miten hän painotti sitä, ettei tyttären koskaan pitäisi suostua kenenkään kynnysmatoksi. Hän oli arvokas ja hyvä ihminen tuollaisenaan, ei kenenkään toisen pahan olon kaatopaikka tai halveksunnan kohde. Soile oli omaa typeryyttään ja lapsellisuuttaan sellaiseen suostunut muka yhteisen hyvän nimissä tajuamatta, ettei sellainen voi olla kenellekään hyväksi. Nyt kun hän oli ryhtynyt pyrkimään siitä pois, aiheutti se tietysti kuohuntaa ja suoranaista myrskyä.
 
Tyttären luonteessa oli samanlaista herkkyyttä kuin Soilessakin. Mutta sen lisäksi hänessä oli paljon Mikon piirteitä. Noiden kahden piirteet yhteen sovitettuina ja höystettyinä vielä tyttären omilla ominaisuuksilla olivat rakentaneet hänestä vahvan, voimakastahtoisen, sinnikkään ja samalla toiset huomioonottavan taistelijan, joka ei kuvia kumarrellut. Soilen kehotukseen olla koskaan taipumatta kenenkään kynnysmatoksi tytär humoristiseen sävyyn vastasi, ettei hän ollut matto ensinkään. Hän oli silkkinen seinävaate.
 
Tuon leikillisen lausahduksen kuullessaan Soile tiesi, että tytär kyllä selviäisi ja pääsisi elämässään ja mahdollisessa parisuhteessaan kukaties hiukan helpommalla kuin Soile. Yksi huolen taakka putosi Soilen sydämeltä. Kun tyttärestä ei tarvinnut olla huolissaan, saattoi päästää ajatuksiinsa sen, että omassakin elämässä voisi vielä saavuttaa jotakin. Ehkä kaikki voisi vielä muuttua. Ehkä elämä ei ollutkaan vielä läväyttänyt Soilen eteen kaikkia antejaan. Ehkä elämä vielä voisi maistua oikealta elämältä eikä pelkältä suorittamiselta.