Asia, joka artikkelissa minua eniten kiinnosti, oli se, että uhrien omaiset eivät saaneet kipeästi tarvitsemaansa kriisi- ja keskusteluapua mistään, vaikka lopulta alkoivat jo itse sitä kysellä. Elävästi nousi mieleeni oma tragediani jo seitsemäntoista vuoden takaa. Omalla kohdallani ei kyse ollut henkirikoksen aiheuttamasta kuolemasta, mutta aina kun ihminen kuolee, on suru sama. Lehdessä kerrotussa surmajutussa suruun vielä sekoittui kaikki muu kauheus, joka henkirikokseen aina sisältyy.

Kun tyttäreni kuoli, ei minulle tullut mieleenkään, että jotain apua olisi saatavilla, tai että sellaista voisi hakea. Mutta ei minun tarvinnutkaan. Heti lapsen kuoleman jälkeen meitä tuli tapaamaan sairaalan sosiaalityöntekijä, joka kertoi, miten meidän tuli toimia. Hän antoi muun muassa Käpy ry:n esitelehtisen, josta sitten tulikin todellinen apu ja tuki suruuni. Aloin ymmärtää, etten ollut ainoa ihminen maailmassa, jolta oli kuollut lapsi, ja että apua ja tukea oli saatavilla monestakin paikasta.

Sekä Naistenklinikan että Lastenklinikan lääkärit kävivät meitä tapaamassa osastolla. He kertoivat avoimesti, mitä oli tapahtunut, mitä olisi odotettavissa ja miten voisimme jatkaa eteenpäin. Myös sairaalapastori kävi luonamme. Hän kastoi pienen tyttäremme, ja vielä ennen kotiin lähtöä soitin hänelle. Jokainen, jonka puoleen käännyin, tuntui aidosti ottavan osaa murheeseemme. Kukaan ei kauhistellut tai säikähtänyt, vaan kaikki olivat tilanteen tasalla. Auttajat pysyivät rauhallisina, mutta heistä henki välittäminen ja myötäeläminen.

Tilannettamme seurattiin usean viikon ajan, ja meille sanottiin, että voisimme milloin tahansa ottaa yhteyttä, jos jokin asia tuntuisi liian raskaalta yksin selvittää. Kun ruumiinavauspöytäkirja oli valmis, menimme kuulemaan sen tuloksia. Luulen, että haluttiin myös nähdä, miten jaksoimme, ja se ajatus tuntui lohdulliselta. Siinä yhteydessä Lastenklinikan kokenut lääkäri kysyi, miten vanhemman tyttären suru oli otettu huomioon, ja miten häntä oli autettu surussaan. Saimme neuvoja siihenkin asiaan, sillä ammatistani huolimatta olin täysin kykenemätön auttamaan itse lastani.

Syksyllä menin sururyhmään, jossa sain itkeä ikävääni ja kaipaustani toisten surevien kanssa.

Ehkä oma aktiivisuuteni oli osasyy siihen, että apua löytyi. Siksi tuntuikin niin pahalta lukea, että lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin on edelleen ihmisiä, jotka eivät saa heille kuuluvaa apua omaan suruunsa. En missään nimessä yritä sanoa, että haastattelun ihmisten olisi pitänyt olla aktiivisempia. Kun ihminen yhtäkkiä paiskataan keskelle henkirikosta ja sen seurauksia, ei hän voi olla kovin aktiivinen. Heti kuoleman jälkeen, kun sureva on vielä shokissa, hän voisi ehkä kyetä avun perään kyselemään. Shokkivaiheen jälkeen tulee lamaannus, jossa kaikki toiminta hidastuu, jopa pysähtyy.

Tuntuu kummalliselta, että vaikka kriisiapua niin paljon mainostetaan annettavan aina, kun jotakin vakavaa tapahtuu, monet yksittäiset ihmiset jäävät silti tuon avun ulkopuolelle. Ne, jotka sitä kipeimmin kaipaavat, eivät syystä tai toisesta sitä saa. Esimerkiksi ihminen, joka on järkyttynyt nähtyään vakavan auto-onnettomuuden, saa apua suhteellisen helposti, mutta uhrien omaiset, kuten lehden kuvaamassa tapauksessa, jäävät sitä ilman.

Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa kriisiapua. Miten apu milläkin paikkakunnalla toteutuu, tuntuu olevan herran hallussa. Kriisipäivystykset eivät mainosta toimintaansa, mikä tuntuu merkilliseltä. Miten kriisiin joutunut ihminen sitten voi osata hakea apua, ellei hän tiedä sellaisen olemassaolosta mitään?

Minun mielestäni kriisipäivystysten tulisi olla niitä, jotka ottavat yhteyttä avuntarvitsijoihin. Jos joku tarjotusta avusta sitten kieltäytyy, on se hänen oma asiansa. Mutta ainakin on tarjottu apua. Voi sitä paitsi käydä niin, että sureva jossakin surunsa vaiheessa ymmärtääkin tarvitsevansa ulkopuolista apua. Silloin on hyvä, jos on olemassa tieto, mistä apua saa.

Surevan ei myöskään kuuluisi joutua lohduttajan osaan, kuten kävi tälle surevalle omaiselle. Auttavien puhelinten, rikosuhripäivystysten ym. senkaltaisten instanssien työntekijöiden pitäisi olla ammattitaitoisia ihmisiä, jotka pystyvät kohtaamaan lähimmäisen hädän myös tunnetasolla tempautumatta siihen kuitenkaan liiaksi mukaan. Tarvittaisiinko tässä nyt sitä paljon puhuttua tunneälyä?

Itse tuskin olisin selvinnyt omasta surustani ilman ulkopuolista apua. Jostain syystä minulle on ollut aina helppoa hakea apua. Olen avoin ihminen, jonka on saatava puhua tunteistaan, olivatpa ne sitten surua tai iloa. Yksin murehtiminen tai iloitseminen ei minulle sovi. Jos joskus ei ole ollut ketään, kenelle kertoa, olen kirjoittanut. Kesti kuitenkin yli kymmenen vuotta, ennen kuin aloin kirjoittaa surustani.

Vähitellen on suru löytänyt oman paikkansa minussa ja elämässäni. Koskaan en ole yrittänyt sitä raastaa irti itsestäni eikä se tietysti olisi onnistunutkaan. Se on minun elämääni, tärkeä ja merkityksellinen osa sitä. En olisi halunnut ottaa sitä vastaan, jos minulta silloin olisi kysytty. Mutta eipä kysytty. Kun se sitten tuli, en enää koskaan halua luopua siitä.