Aamupalapöydässä oli tunnelma vähän vaivautunut. Punahilkasta tuntui kuin kaikki puhumiset olisi nyt puhuttu, vaikka viesteissä oli ollut sellainen henki, että Punahilkalta ja Sudelta eivät puheenaiheet ikinä loppuisi. Vähän tuntui apealta, mutta minkäs näille mahtoi. Olihan Punahilkka jo monissa liemissä keitetty konkari, joka ei ihan vähästä säpsähtänyt.
 
Punahilkalla oli asiaa vielä naapurikaupunkiin, ja Susi lupasi auliisti viedä hänet sinne autollaan. Niin lähdettiin. Itse sai Punahilkka laukkunsa ulos raahata, kunnes Suden naapuri ilmaantui näköpiiriin. Silloin Susi suorastaan sieppasi laukun Punahilkan kädestä ja kantoi sen autoon. Se oli Punahilkasta jo niin läpinäkyvää kohteliaisuutta ja oman kilven kiillotusta, että melkein tuppasi naurattamaan. Mutta toki hän moisen huomaavaisuuden tyytyväisenä otti vastaan
 
Sitten koitti eron hetki. Kumpikin kiitti kohteliaasti toiselta saamastaan ajasta, turkkeja siliteltiin ja tassuja kiedottiin toistensa ympärille. Punahilkka ei aikonut kysyä, nähdäänkö vielä, ja jos, niin milloin, vaikka hän yleensä halusi tarkasti tietää, oliko toisen mielestä suhteella jatkuvuutta.
 
Susi sen sijaan sanoi, että katsotaan nyt, milloin seuraavan kerran nähdään. Se tarkoitti Punahilkan mielestä niin selvästi sitä, etteivät nämä kaksi enää toisiansa näkisi, ettei hän sanonut siihen oikein juuta ei jaata. Jotenkin kaikki tuntui yhdentekevältä.
 
Tämä Susi oli nyt nähty, ja Punahilkan mielestä melko köykäiseksi havaittu. Mieleen tulivat taas komeasti kasvavat parvekekukat ja niiden hoitotavat. Ei Punahilkka Sutta mistään syyttää halunnut, ei toki. Itsepähän oli taas kerran ollut sinisilmäinen hupakko, vaikka jo aivan varttuneella iällä oli. Ei hän oikein tiennyt, miten olisi asiaa mielessään ruvennut käsittelemään, mutta jotenkinhan sitä käsitellä pitäisi, että itselleen taas rauhan saisi.