Tänään on mun äitivainaan kuolinpäivä. Äiti kuihtu pois hilijalleen nelijätoista vuotta sitte. Vaivoja sillä oli palijoki, mutta lopullinen syy oli diabetes. Viimesinä aikonaan se ei enää palijo hereillä ollu, terminaalivaihe oli sellainen.

Muistan, että olin pyytäny siskoa ilimottamaan äitin kuolemasta mulle heti, oli sitte mikä vuorokauven aika hyvänsä. Me oltiin oltu viikko Pärnussa kylypylässä. Mää ootin soittoa koko viikon, mutta se tuli vasta sitte, ku oli jo tultu Suomeen. Sillonkaan ei oltu vielä kotiin keretty, vaan oltiin yötä miehen siskon luona.

Sisko soitti aamulla joskus seittemän jäläkeen. Muistan sen ihan tarkalleen. Senki muistan, että ku kerron asiasta silloselle miehelleni, ei se sanonu mitään. En ees yhtä lohutuksen sanaa tai halausta mää siltä saanu. Jäläkeenpäin mää oon palijo sitä aatellu ja ihimetelly sitä, että muille, vieraammille se kyllä sano aina jotakin. Vaikka sitte vaan sen kuluneen ”otan osaa”.

Emmää semmosta olis tahtonu kuullakaan, mutta jonkullaista surun jakamista kyllä ootin. Sitäkään en saanu. Aivan yhtä kylymäkiskosesti suhtautu sen sisko ja äiti asiaan. Ihan niin ku mun äitini kuolema ei ois merkinny kellekään yhtään mitään, eikä sen ois niijen mukaan pitäny merkitä mitään mullekaan. Semmonen olo mulle jäi.

Äiti eli pitkän elämän, yli kaheksankymmentä vuotta. Siihen mahtu monenlaista. Oli sotaa ja kurijuutta, perheen perustamista, palijo lapsia, niin ku siihen aikaan vähä jokahisessa tuvassa. Oli lapsen kuolema ja kahen lapsen syntymä muutaman viikon sisään. Mutta oli varmasti ilon aiheitaki, niin ku jokahisen elämässä.

Joskus aattelen, miten äiti oikeen jakso sillon, ku me oltiin velijen kans pieniä, ja yks tyttö oli justiin hauvattu. En sitä sillon äitin eläissä oikeen käsittäny. Vasta sitte, ku hautasin oman lapseni, alon tajuta, millasta se on ollu. Ei heleppoa ainakaan. Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei kukaan saa kuormaa enempää, ku jaksaa kantaa. Tiijä sitte, onko se niin. Elämässä on vaan jatkettava eteenpäin. Paikalleen ei voi jäähä, ja taaksepäin meneminen ei sekään onnistu.

Sillon ku mun laps kuoli, mää tunsin ihteni aivan pieneks lapseks, joka ois halunnu hakea turvaa ja lohutusta äitin sylistä. Mutta äiti sillon jo vakavasti sairas. Kyllä se ymmärsi, mitä oli tapahtunu, mutta keskustelu oli vaikeaa. Sitä mää ihimettelin, ku kysyn, mihin Saara ihan tarkalleen ottaen kuoli, että se osas sen sanoa. Vaikka se oli sairas, tuli vastaus ku pyssyn suusta: äkillinen tarttuva aivokuume. Monet asiat oli äitin mielestä varmasti jo unohtunu, mutta tuo asia oli ja pysy kirkkaana mielessä. Ees sairaus ei pyyhkiny sitä pois.

Siitä voi päätellä, että se on ollu äitin elämän rankin kohta. Aivan samalla lailla ku mun lapsen kuolema oli mulle. Mutta jos mää vertaa äitin ja mun elämää lapsen kuoleman jäläkeen, sanosin, että äiti jäi mun mielestä jotenki surusa vangiks. Aivan ku se ei ois halunnukaan jatkaa siitä eteenpäin. Ulukonaisesti elämä tietysti jatku, mutta äiti ei ikinä päästäny surusta irti.

Mää taas aattelin heti, että muuta mahollisuutta ei oo olemassakaan, ku kahtoa eteenpäin. Lapsen kuolemasta ja sen tuottamasta kivusta ja surusta tuli mulle ponnahuslauta elämään. Ei tietenkään heti, mutta sitte, ku sain vähä välimatkaa kuolemaan. Siitä oon ilonen ja samalla surullinen, ettei äiti kokenu samalla lailla. Ainakaan se ei ikään antanu ymmärtää, että niin olis.

Mun mielestä äiti koki lapsesa kuoleman pelekkänä menetyksenä, ku taas mää alon meleko pian lapsen kuoleman jäläkeen oivaltaa, että mulle oli annettu lahaja, jota suurempaa ja arvokkaampaa en vois saaha. Mutta lahajan arvo tulis esille vasta sitte, kummää tajuaisin, etten saanu jäähä suruni vangiks, vaan mun oli ponnisteltava siitä vapaaks kaikin voimin. Mää ymmärsin sen, ja sen ymmärryksen mukana mulle aukes eteen kokonaan uus elämä.