Ny loppuu nämä jorinat. Joulukuun toinen päivä viime vuojen puolella ne alako, ja aika monta niitä kaiken kaikkiaan tuli kirijotettua. Mutta nymmää oon tullu tämän tien päähän. Elämä varmasti jatkuu kutakuinniin samanlaisena eli aamulla ylös hyvin tai huonosti nukutun yön jäläkeen, töihin, kotiin ja mahollisesti harrastuksiin. Välillä syön ja käyn jossaki kotia kauempana.

Vuojenajat vaihtuu, ja ilimat joko miellyttää mua tahi ei. Mutta aika samanlaisina päivät seuraa toinen toistaan. Illalla orrelle noustessaan voi tyynesti aatella, että taas oon yhtä päivää lähempänä kuolemaa. Jotku ihimiset oikeen säikähtää, kummää joskus ihan ääneen tokasen tuolla viisiin. ”Elä puhu noin!” ne parahtaa ja yrittää kiireesti kääntää aatokset ”valosampiin” tunnelmiin. Mutta totuushan se on, eikä se pala tulessakaan.

Mutta mua se ei kauhistuta. Mää oon elämääni, sen tähän astiseen pituuteen ja kaikkeen mulle tapahtuneeseen oikeen tyytyväinen. Ei se kumminkaan sitä tarkota, että mää viikatemiestä ens yönä vieraakseni toivosin. Mutta ku elämäsä päivien lukumäärää ei kukaan voi tietää, on hyvä aina muistaa, että se ohut lanka, jota elämäks sanotaan, voi katketa millon hyvänsä. Ku sen pitää kirkkaana mielessään, ei kuolemaa, saati elämää tartte pelätä!