Soilen sairaalamatkan aikana oli kesä oikein puhjennut kukkaan. Ilmat olivat lämmenneet, luonto loisti kesäisissä heleissä väreissään, ja pikkulinnut lauloivat elämisen riemuaan niin, että niiden rinta oli aivan pakahtua. Satakielikin helskytteli rantapusikossa kuin muistuttaen, että elämä kaikesta murheesta ja surusta huolimatta kuitenkin jatkui. Elävien piti viedä eteenpäin sitä sanomaa ja tarkoitusta, jonka pieni vauva oli syntymisellään ja ennen kaikkea kuolemallaan tähän maailmaan tuonut ja jälkeensä jättänyt.

Elämä jatkui, mutta Soilen ja koko perheen oli vaikea saada kiinni oikein mistään. Mikko suunnitteli tekevänsä vauvalle arkun itse, mutta ei siitä mitään tullut. Eräänä päivänä hän sanoi lähtevänsä hakemaan arkkua yksin hautaustoimistosta. Siihen ei Soile suostunut, vaan vaati ehdottomasti päästä mukaan. Hän halusi osallistua kaikkeen, mikä koski hautajaisia ja niiden järjestelyä.

Niin sitten kaikki yhdessä lähtivät hakemaan vauvan arkkua. Hautaustoimistossa palvelu oli kyllä ystävällistä, mutta kovin jäykkää. Siellä oletettiin ilman muuta, että Soile ja Mikko antaisivat kaikki hautajaisiin liittyvät asiat toimiston huoleksi. Ihmetys oli suuri, kun he halusivatkin ostaa ainoastaan pienen, valkoisen arkun ja hoitaa kaiken itse.

Soile ei missään tapauksessa olisi voinut kuvitellakaan, että joku toinen olisi lapsen laittanut arkkuun ja hänet kuljettanut ensin ruumishuoneelle ja sieltä sitten hautausmaalle, jossa hautaan siunaaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi, kesä kun oli. Hautaan saattaminen sitä edeltävine valmisteluineen oli ainoa tilaisuus, jossa äiti saattoi lastaan, vaikkakin vain tämän kuollutta ruumista vielä hoitaa ja helliä. Ei sitä voinut antaa vieraitten tehtäväksi.