Kevään tulo sai Kaisan isänkin heräämään. Olin kyllä uumoillut jotakin erikoista olevan tekeillä, kun hän joskus perjantai-iltaisin pukeutui parempiin vaatteisiin ja lähti jonnekin palaten vasta myöhään yöllä. Ei hän minulle mitään reissuistaan puhunut enkä minä tietenkään osannut mitään kysyä, joten en ollenkaan tiedä, mitä hän noilla reissuillaan touhusi ja minne ne suuntautuivat.

Minusta oli ikävää olla yksin suuressa talossa yömyöhällä. Onneksi hän sentään jätti valot palamaan johonkin huoneeseen, niin ettei minun tarvinnut aivan pimeässä oleilla. Mutta silloin aina kaipasin kovasti Kaisaa ja Rottaa ja heidän iloisia ääniään ja helliä rapsutuksiaan. Kerran tuollaisena yksinäisenä perjantai-iltana Kaisa ja Rotta tulla tupsahtivat yllättäen minua lenkittämään. He tuntuivat hämmästyvän kovin, kun minä yksin olin talossa, ja valot paloivat kuitenkin useassa huoneessa. Mutta lenkille minä pääsin ja se oli pääasia.

Toukokuussa sitten pääsin Kaisan isän mukaan. Suuntasimme matkan erääseen naapuripitäjässä sijaitsevaan taloon. Sitä asusti joku nainen, jolla myös oli koira. Pimpula, se oli koiran nimi, oli tyttökoira ja vielä melko nuori. Aluksi Pimpula tuntui oikein mukavalta tuttavuudelta, mutta se oli kova räksyttämään, ja vähitellen minua alkoi mokoma räksytys ärsyttää. Pimpula oli myös melko äkäinen luonteeltaan, mutta olihan siitä kuitenkin jonkinlaista seuraa minulle.

Naisella oli myös kissa, Oskari. En ollut tottunut kissoihin, mutta ei Oskarista suurempaa haittaa ollut. Se oleskeli omissa oloissaan eikä häirinnyt minua. Tällaiseksi oli siis laumani vähitellen muodostunut. Kun lähdimme reissuun, täyttyi auto eläimistä. Pimpula sai autossa nousta penkille, mikä minulta oli aina ollut kiellettyä. Mutta minäkin aloin nousta sinne, eikä minuakaan enää siitä kielletty. Kummallista, miten asiat voivat muuttua.