Kolmannen lomaviikon alkaessa ja maanantaiaamun koittaessa melko viileänä pakkasin autoni täyteen tavaraa. Sitten vain auton rattiin ja menoksi. Ajamista oli liki neljäsataa kilometriä, joten liikkeellä oli hyvä olla ajoissa, jotta ehti perillekin ajoissa. Nykyisin, kun matkustan pääasiassa yksin, en kuitenkaan enää lähde matkaan kukonlaulun aikaan, kuten usein tapahtui ollessani vielä naimisissa. Siihen aikaan perille pääsy nopeasti oli aina se, joka määritteli menemisemme. Matkanteosta pysähdyksineen ei juurikaan nautittu kuin ehkä aivan viimeisinä naimisissaolo vuosina.

Mutta nyt sain itse päättää niin aikatauluni, reittini kuin pysähdyksenikin. Minun ei tarvinnut kärsiä siitä, että mies edessä olevasta ajomatkasta jo valmiiksi hermostuneena tiuski ja äyski minulle jokaisesta asiasta. Jos halusin kuunnella radiota, saatoin sen tehdä sillä volyymilla, mikä minua miellytti eikä minun tarvinnut kuunnella korvat soiden sellaista ohjelmaa, josta en välittänyt.

Jos autossa oli liian kuuma, sain säätää ilmastoinnin itselleni miellyttäväksi. Naimisissa ollessani oli siitäkin asiasta ollut ainainen vääntö, sillä jostain syystä mies oli ”ymmärtänyt”, että kesähelteillä, jolloin lämpömittari hipoi kolmeakymmentä lämpöastetta, piti ilmastoinnilla varustetun auton sisälämpötila olla sama tai ainakin lähellä sitä.

Tukahduttavan kuumaa, huonoa ilmaa sitten kierrätettiin autossa, jossa kaikki muutenkin jo olivat kuumuuteen läkähtymässä. Tästä asiasta emme koskaan päässeet yksimielisyyteen, sillä miehenhän ei koskaan tarvinnut perustella käsityksiään saati päätöksiään. Mutta nyt sain matkustaa mukavassa lämpötilassa ja nauttia milloin viileästä, milloin taas hiukan lämpöisemmästä autosta oman haluni ja omien tuntemusteni mukaan.

Kun erosin, ihmettelin mielessäni usein, miksi avioliittomme aikana matkustimme niin paljon autolla, vaikka se ilmiselvästi oli miehelle hyvin raskasta ja hermostuttavaa. Silti tienpäällä piti olla usein ja pitkiä aikoja kerrallaan. Ei mies tietenkään koskaan myöntänyt hermoilevansa ajomatkojen takia. Ei, syy oli tietysti aina meissä muissa matkustajissa, yleensä minussa. Minä en osannut tehdä mitään tai tein kaiken väärin. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyse oli miehen omasta epävarmuudesta ja yrityksestä antaa toisille se kuva, että hän oli täydellinen, ja kaikki vika on aina toisissa. Tilannehan oli tuttu kaikista muistakin asioista.

Hermoilullaan ja tiuskimisellaan sai mies tietysti meidät muutkin hermostumaan. Muistan vieläkin, miten lähes joka kerta ajomatkalle lähtiessämme minulla oli tunne, että tämä on viimeinen matkamme. Vielä autossa mies kuvaili liikenteen vaaroja ja kauhuja. Silti hän varsinkin viimeisinä yhteisinä vuosinamme ajoi itse mielestäni melko holtittomasti ja vaarallisesti unohdellen asioita ja törmäillen sinne tänne suoranaisia vaaratilanteita aiheuttaen.

Kerran unohtui bensatankin korkki bensamittarin korokkeelle. En tiedä, milloin mies itse olisi asian huomannut, ellen minä jonkin matkaa ajettuamme olisi sivupeilistä katsoessani kiinnittänyt huomiota auki repsottavaan luukkuun. Loppuvuosina suorastaan pelkäsin olla miehen kyydissä.

Tällaisia muistoja nousi mieleeni matkaa taittaessani. Syvä onnen tunne levisi sisimpääni, kun tiesin, että enää koskaan ei minun tarvitsisi kokea samaa. Nyt olin oman elämäni valtias. Sain päättää kaikesta itse, eikä minun esimerkiksi tarvinnut pysähtyä mihinkään sen takia, että eturauhasvaivoista kärsivän miehen piti päästä vessaan tai pusikkoon oloaan helpottamaan.

Jos vessoja jossakin pysähdyspaikassa sattui olemaan vain yksi, ei ollut mitään väliä sillä, oliko muilla autossa olijoilla mahdollisesti myös tarvetta päästä nopeasti vessaan. Ei, asiasta ei tarvinnut edes keskustella, sillä mies oli aina se, joka sinne ensimmäisenä kiirehti. Muista viis! Tehkööt tarpeensa vaikka housuihinsa!