On lauantai, viikon 22 viimeinen arkipäivä. Tänään kouluissa lauletaan Suvivirsi, ja koululaisten kesälomat alkavat.

Muutaman päivän kuluttua on myös sinun syntymäpäiväsi. Synnyit seitsemäntoista vuotta sitten kauniina alkukesän yönä, kun luonto oli ratketa vihreyteensä eikä satakieli tuntunut tietävän, miten olisi elämisen riemuaan maailmalle julistanut.

Kun nyt seitsemäntoista vuotta myöhemmin katselen suloisten lukiolaistyttöjen rivistöä juhlasalin penkissä heidän odottaessaan malttamattomina hetkeä, jolloin ihana kesävapaus alkaa, en voi estää kyyneleitä nousemasta silmiini. Haikeus ja suru valtaavat mieleni.

Sinäkin voisit olla tuossa rivistössä. Vaalea, kiharainen pääsi kääntyilisi puolelta toiselle uteliaana ja innokkaana. Sinäkin voisit nousta penkistä todistusta, jopa stipendiä hakemaan. Juhlan päätyttyä kirmaisit muiden mukana ulos kohti elämää, kohti muutaman viikon vapautta, kohti kesää.

Mutta sinä et ole noitten koululaisten joukossa. En näe sinua istumassa penkissä, vaikka kuinka tarkkaan katselen. En kuule heleän tytönäänesi yhtyvän lopuksi laulettavaan Suvivirteen: en nyt enkä koskaan.

Sillä sinä vaaleana ja kuulaana kesäyönä satakielen laulaessa sinä aloit syntyä liian aikaisin, kun istukka irtosi, ja lapsivesi tulvi ulos. Yhtäkkiä sinä vilkas ja eläväinen lapsi et enää liikkunut ollenkaan, ja sydämesi syke laski neljäänkymmeneen lyöntiin minuutissa.

Ambulanssi kiidätti meidät ensin kotipaikkakunnan sairaalaan ja sieltä Naistenklinikalle, jossa sinä synnyit hätäsektiolla. Lähes elottomana sinut siirrettiin Lastenklinikan teho-osastolle, jossa seuraavana päivänä näimme sinut nukkuvana, moniin letkuihin ja laitteisiin kytkettynä. Olit niin sairas, että sinut pidettiin unessa koko ajan, ettet turhaan joutuisi kärsimään kovia kipuja.

Meille kerrottiin heti, ettet sinä luultavasti selviytyisi elämälle. Hapenpuute aivoissa oli aiheuttanut niin suuria vaurioita, ettei sinusta koskaan kehittyisi tervettä lasta. Lisäksi  kärsit useista kehityshäiriöistä, jotka olisivat vaatineet useita leikkauksia koko lapsuutesi ja nuoruutesi ajan.

Minulle tuli tavattoman tärkeäksi ajatus, että sinut pitäisi kastaa. Osastolle saapui sairaalapastori, joka kastoi sinut antaen sinulle kolme valitsemaamme nimeä. Olit kuin kuka tahansa pieni vauva valkoisessa kastemekossa erotuksena vain se, että makasit aivan hiljaa ja liikkumatta pienessä vuoteessasi hengityslaitteeseen kiinnitettynä.

Seuraavana päivänä selvisi lopullisesti, ettei sinusta olisi elämälle. En koskaan unohda hetkeä, jolloin hengityskoneesta irrotettuna, oikeisiin vauvanvaatteisiin puettuna lepäsit hetken sylissäni ja kerran raotit silmiäsi kuin meitä katsoaksesi ja meidät muistaaksesi. Sitten hengähdit viimeisen kerran, ja minä laskin kuolleen ruumiisi vaunuihin, joilla sinut kuljetettiin pois.

Hautajaisiasi vietettiin kahden viikon kuluttua. Sitä ennen olimme koko perhe yhdessä käyneet pukemassa sinut arkkuun. Päällesi puettiin oman äitini minulle aikoinaan ompelemat kastemekko ja myssy. Olit siinä pienessä valkoisessa arkussasi kuin vahanukke, valkoinen ja liikkumaton ja silti niin rakas ja kaunis.

Hiljaa huokaisten palaan muistoistani takaisin meneillään olevaan hetkeen. Koululaiset alkavat nousta penkeistään. Todistuksia rapistellaan. Kohta ovet aukeavat, ja juhlaväki poistuu ulos iloon ja valoon ja aurinkoon.

Minäkin nousen ja astun ulos. Kesäpäivän lämpö hyväilee minua, kun hiljakseen astelen kohti hautausmaata. Siellä, pienen sammalen peittämän kummun alla on kätkettynä kuori, joka hautaan seirsemäntoista vuotta sitten valkoisessa arkussa laskettiin. Mutta sinä et ole siellä. Sinä elät minussa ja vaikutat minun kauttani. Sinun muistosi antaa minulle voimaa jatkaa silloin, kun elämä muuten tuntuu merkityksettömältä. Syntymäsi ja ennen kaikkea kuolemasi avasivat silmäni elämälle.

Seison vielä hetken hiljaa hautasi äärellä. Valkoiset kielot, joita äsken maljakkoon laitoin, tuoksuvat huumaavasti. Kun sitten käännyn lähteäkseni, virittää satakieli äkkiä laulunsa läheisessä pensaikossa ja rintaansa paisuttavaa riemua ulos laulellen saattelee minut matkalle kohti elämää ja iloa.