Marraskuun puolen välin tietämillä päätimme ystävättäreni kanssa lähteä uimahalliin vesijuoksuun. Edellisestä kerrasta olikin kulunut aikaa jo hyvä tovi. Samaan reissuun yhdistin löytörahojen hakemisen poliisiasemalta. Jo mennessä oli käydä niin, että maksaisin rahat tai ainakin osan niistä huonossa lykyssä takaisin valtiolle lähes samantien. Kaasujalkani oli  nimittäin vähän liian raskas, ja peltipoliisi vilkahti ikävästi kohdallani.

Mutta ajettu mikä ajettu, ainakin olisi nyt rahat, joilla maksaa rikesakko, jos vauhtia oli ollut liikaa. Onneksi sitä ei kai sitten kuitenkaan ollut liikaa liikaa, sillä asiasta ei koskaan kuulunut mitään.

Polskimme siis aikamme uima-altaassa ja sitten lähdimme poliisiasemalle. Ajattelin, että asia olisi aivan läpihuutojuttu, ja kohta jo porhaltaisimme kotia kohden massi rahaa pullollaan. Mutta ei pitäisi kuvitella mitään. Sen sain kokea taas kerran.

Kun menin sisälle ulko-ovesta, huomasin, että löytötavarapuoli oli remontissa, ja asiakkaita kehotettiin asioimaan maistraatin puolella. Eipä siinä mitään, tähän asti oli helppoa. Otin vuoronumeron, kun en muutakaan keksinyt ja jäin odottamaan omaa asiointivuoroani. En tiedä, miten kauan olisin saanut odottaa, sillä mitään ei näyttänyt tapahtuvan.

Aikani istuttuani menin tiskiltä kysymään, miten pitäisi toimia, kun olin tullut hakemaan löytörahoja. Sain kuulla, että olin väärässä paikassa. Nyt minun pitäisi mennä löytötavarapuolelle, jossa ensin kuitattaisiin asia tapahtuneeksi. Sen jälkeen palaisin tälle samalle tiskille, josta rahat sitten maksettaisiin minulle.

Kerroin jo kerran yrittäneeni tätä, mutta ovi oli lukossa. No, henkilö tiskin takana soitti löytötavarapuolelle, ja kohta jo poliisimies tuli minua hakemaan mukaansa omalle osastolleen. Siellä sitten taas selitin asiani, henkilöllisyyteni tarkistettiin, ja rahat saisin lopulta maistraatin puolelta. Ne kun oli silloin heinäkuussa kirjattu valtion tilille, josta ne nyt pitäisi kirjata ulos ja antaa minulle.