Alkoi kesäkuu. Viime vuonna kesä helteineen alkoi jo toukokuussa, kun ensimmäisiä hellelukemia mitattiin eri puolella Suomea 11.5. Minä en suurten helteiden ystävä ole, mutta kesäinen lämpö on kyllä mukavaa vanhoille luille. Viime päivinä sen on taas huomannut, kun kesä vihdoin näyttää koittaneen pitkän ja viileän kevään päätteeksi.

Jos jotain hyvää haluaa löytää viileästä keväästä, niin se on siinä, että luonto heräili hiljakseen eikä kaikki pösähtänyt kukkaan ja lehteen yhdessä päivässä, vaan saimme nauttia niin sinivuokkojen, valkovuokkojen kuin narsissienkin kukkimisesta viikkotolkulla. Toisin taisi olla vuosi sitten.

Minulle kesäkuun alkupäivät ovat aina hyvin merkityksellistä aikaa. Pieni tyttäreni syntyi 4.6. ja kuoli 6.6. yli kaksikymmentä vuotta sitten. Nuo päivät eivät unohdu mielestäni niin kauan kuin elän ja hengitän. Viime vuonna kuolinpäivään liittyi vielä sellainen muisto, että elävä tyttäreni, joka odotti vauvaa, kävi ensimmäisen kerran ultrassa, ja saimme nähdäksemme uuden tulokkaan "kuvan".

Itku siinä taisi kaikilta tulla, kun kuvaa katselimme. Muistot yli kahden vuosikymmenen takaa ryöpsähtivät elävinä mieleeni. Muistin, miten sain yhden ainoan kerran pitää vauvaa sylissäni ja sitten piti luovuttaa hänet kuolemalle. Se hetki on elämäni katkerimpia ja raskaimpia, vaikka kuolema oli kaunis ja rauhallinen, ja vuosien kuluessa olen asian hyväksynyt, kun en sitä muuttaakaan voi.

Mutta nyt oli uusi toivo astunut elämään pienen tulevan lapsenlapsen myötä. En tiedä, itkinkö enemmän ilosta vai surusta, eikä sen tietäminen liene niin tärkeää. Olen hyväksynyt sen, että saan surra kuollutta lastani, mutta minulla on myös oikeus iloita uudesta elämästä ja elämästä ylipäätään. Menneitä ei tarvitse edes yrittää unohtaa, mutta eivät ne myöskään saa varjollaan estää sitä ihanaa, mitä tuleva tarjoaa ja tuo tullessaan.