Mää oon joskus aikasemmin kirijotellu, että aivan mun makuukammarin ikkunan takana kasvaa komea pihilaja. Se on yhtä kaunis, oli vuojenaika sitte mikä hyvänsä. Keväällä se on hennon vaaleanvihireä, kun lehet puhkeaa. Alakukesästä sillä on valakonen huntu päällään, niin ku kesämorsiamella ja syksyllä se tavallisesti on ratketa punasista marijosta.

Ny menneenä kesänä mä iloihtin, että saan taas nauttia kauniista pihilajanmarijosta, ku syksy koittaa. Kukkia oli nimittäin tosi runsaasti. Ja kyllä ne tuoksahtiki meleko tavalla, ku ikkuna oli auki. Aikanaan kukinta sitte oli ohi, ja vihireät marijat kehitty kukkien paikalle. Sitte marijat alako punertaa, ku aurinkoa heinäkuussa piisas ihan omiks ja naapurienki tarpeiks.

Mutta kuinka ollakaan. Räkättirastaijen laumat teki yllätyskäynnin mun pihilajaani ja kalus puoliraa´at marijat nokkiisa. Yläoksiin jäi jokusia täysiä terttuja, muut on hävinneet ku pieru Saharaan. Saas nähä, kauanko ne saa olla koskemata. Ennättävätkö ees kypsiks asti.

Pikkusen mua ihimetytti, että marijat syötiin jo raakoina, ku metissä ois ollu mustikoita, jo kypsiä, pilivin pimein. Miks piti mennä syömään raakileet, ku kypsinä ne ois varmasti ollu palijo herkullisempia. Ja silimänruokaa niistä ois saanu kans. Onkohan räkätit värisokeita?