Ensimmäiset merkit Soilen heräämisestä olivat ilmenneet kauan sitten, jo ensimmäisen tyttären syntymän jälkeen, mutta sen hedelmiä alkoi enenevässä määrin näkyä vasta nyt. Kun tytär oli pieni, kuvitteli Soile mahdottomaksi pärjätä yksin lapsen kanssa. Tosiasiassa hän oli tehnyt sitä kaikki nämä vuodet. Ei Mikko koskaan ollut osallistunut kovinkaan intensiivisesti lapsen hoitoon tai kasvatukseen. Lähes kaikki lapseen liittyvät asiat olivat olleet Soilen kontolla, ja lapsen kasvaessa oli Mikko jäänyt tai oikeastaan jättäytynyt yhä enemmän niistä syrjään.
 
Niin että jos oikein tarkasti ajateltiin, ei kyse ollut niinkään pärjäämisen mahdottomuudesta kuin siitä, ettei Soile halunnut tai uskaltanut lähteä. Kaiken takana oli vielä se, että hän oli luvannut rakastaa vaikeinakin aikoina, eikä aikonut tuota lupaustaan ihan hevillä rikkoa. Hän myös lapsellisesti ajatteli, että lapsella olisi oltava ehjä koti.
 
Toisen tyttären syntymän ja kuoleman jälkeen Soile jo tiesi, että oli lähtenyt kasvun tielle. Sille tielle hän vilpittömästi toivoi Mikkoakin ja oli omasta mielestään tehnyt kaikkensa, jotta avioliitto pysyisi koossa. Mikosta ei kasvamiseen kuitenkaan ollut, ja yksin puurtaminen tässä asiassa on täysin turhaa, joten tässä sitä nyt oltiin. Soile eteni jo varsin määrätietoisesti kohti uutta, vapaata tulevaisuutta, kun taas Mikko yritti epätoivoisesti pysyttää kaiken ennallaan. 
 
Ei Mikkokaan onnellinen avioliitossa ollut, se on aivan selvää, mutta aiheuttamalla kärsimystä muille sai hän jonkinlaista kieroa tyydytystä siitä. Lisäksi alkoi Mikolla olla jo ikää kohtalaisesti. Jos Soile hänet nyt jättäisi, siintäisi edessä yksinäinen, kolkko vanhuus. Se ei Mikkoa houkuttanut. Hän pelkäsi sitä. Siksipä Soile olisi saatava pysymään avioliitossa, mutta Mikko raukka ei tajunnut, että käytti aivan vääriä keinoja.
 
Voi, voi! Monta kertaa myöhemmin on Soile omia ehdottomia periaatteitaan rakastamisesta ja avioliitosta kuin myös lupausten pitämisestä miettinyt ja suorastaan katunut. Kun silmät lopulta aukenivat näkemään, millaisessa vankilassa niin hän itse kuin kasvava lapsikin olivat eläneet, tuli monta kertaa mieleen, että lähteä olisi pitänyt jo paljon aiemmin.
 
Mutta elettyä elämää on turha katua. Se ei hyödytä mitään, ja jokaisessa elämässä on hyviäkin asioita. Joka tapauksessa on niin, ettei mistään pääse irti, ennen kuin itse on siihen valmis. Soilen kohdalla kasvaminen eroon kesti yli kaksikymmentä vuotta. Sitten hän oli valmis päästämään irti entisestä ja avaamaan ovet, jotka edessä odottivat.