Myös hautaamispäivä ja hautajaisten järjestäminen oli sovittava. Emme olleet saaneet tuoda lapsen ruumista mukanamme kotiin, koska hänelle tehtäisiin ruumiinavaus. Hautajaiset voisivat siis olla aikaisintaan juhannusviikolla. Juhannuksen takia ei viikonloppu tuolloin ollut käytettävissä, joten hautajaispäiväksi määräytyi keskiviikko juhannuksen alla.

Lapselle oli hankittava arkku, jossa hänet haudattaisiin. Mieheni on kätevä käsistään ja hän ajatteli nikkaroivansa itse arkun lapselleen. Ei hänestä kuitenkaan siihen ollut, sillä suru vei hänenkin voimiaan. Niin lähdimme kaikki yhdessä arkkua ostamaan läheisestä hautaustoimistosta.

Mieheni kertoi myöhemmin ajatelleensa, että arkun ostaminen olisi minulle liian rankka tehtävä. Hän oli suunnitellut menevänsä yksin arkkua hankkimaan. Minä en siihen kuitenkaan suostunut. Halusin ehdottomasti olla mukana valitsemassa lapselle arkkua, johon hänet sitten laitettaisiin.

Hautaustoimistossa vallitsi jäykkä ja virallinen tunnelma. Ilmeisesti se, että tarvittiin pieni, vastasyntyneen vauvan kokoinen arkku, ei ollut ihan jokapäiväinen asia sielläkään. Arkkuja oli kuitenkin varastossa, joten saimme arkun ostetuksi. Päädyimme aivan tavalliseen, valkoiseen arkkuun, ja tuskinpa siellä kovin monta erilaista mallia edes oli valittavaksi.

Sitten meidät ohjattiin erilliseen huoneeseen, jossa meiltä alettiin kysellä, miten halusimme hautajaisjärjestelyjen tapahtuvan. Milloin vauvan ruumis haettaisiin, ja milloin hautajaiset olisivat? Selitimme, että aioimme itse hakea vauvan ruumiin omalla autolla sitten, kun sen saisi hakea. Itse myös kuljettaisimme ruumiin ruumishuoneelta hautausmaalle hautajaispäivänä.

Hautaustoimiston henkilökunnan oli kovin vaikea käsittää, että emme tarvinneet emmekä aikoneet käyttää heidän palveluitaan tämän enempää. Selityksistämme huolimatta asiaa tivattiin meiltä useaan kertaan. Poistuessamme viimein hautaustoimistosta minulle jäi tunne, että liikkeen väki oli loukkaantunut, kun emme ”luottaneet” heihin. Ehkä he myös ajattelivat, että olimme jotenkin omituisia, kun emme tehneet niin kuin kaikki muut ja niin kuin oli tapana tehdä.

Lapsen kuoltua ja oikeastaan jo ennen sitä oli minulle kuitenkin ollut itsestään selvää, että lapseni hautaan laittamisessa tekisin itse kaiken sen, mikä oli mahdollista tehdä. En olisi voinut kuvitellakaan, että vieraat ihmiset olisivat kuljettaneet lapseni pientä arkkua isossa mustassa autossa ensin sairaalasta ruumishuoneelle ja sitten sieltä hautausmaalle. Ei, halusin olla lähellä lastani, vaikka sitten vain lähellä hänen kylmää ruumistaan niin kauan kuin mahdollista.

Oli rankkaa tulla kotiin arkun kanssa. Mieheni asetti sen odottamaan lapselle ostamieni uusien vaunujen päälle. Siinä se oli kuin muistuttamassa siitä, että unelmat ja toiveet, jotka vaunuihin olivat liittyneet, eivät koskaan toteutuisi.

Kontrasti vaunujen ja arkun välillä oli niin voimakas, että minulle tuli entistä tärkeämmäksi päästä vaunuista eroon mahdollisimman pian. Yritin tarjota niitä takaisin samaan liikkeeseen, josta ne olin ostanut, sillä nehän olivat aivan käyttämättömät. Jostain minulle vieläkin käsittämättömästä syystä niitä ei lunastettu takaisin.

Vaunuliikkeen myyjä tuntui olevan suorastaan kauhuissaan, kun kuuli, että vauva oli kuollut. Ei minulla ollut voimia ryhtyä selittämään enempää, vaan hyväksyin asian, kun en muutakaan voinut. Myöhemmin kyllä ajattelin, että olisihan liike voinut sen verran helpottaa surevien osaa, että olisi lunastanut vaunut takaisin. Niissä ei ollut kukaan nukkunut, joten ne olivat käytännössä uudet. Nyt ne jäivät meidän huoleksemme. Onneksi lähipiirissä oleva nuoripari osti ne sitten myöhemmin kesällä syntyvälle lapselleen.