Sunnuntaina iltapäivällä alkoivat tulla tarinamme loppumisesta kertovat ensimmäiset selvät merkit. Epäselviä, sellaisia, joita en halunnut merkeiksi edes käsittää, oli tullut jo aiemmissa viesteissä. Mutta koska yleensäkin olen ihminen, joka uskoo vasta sitten, kun näkee, en halunnut katsoa totuutta silmiin vielä tässä vaiheessa. Se aika tulisi pian, sen aavistin, mutta vielä yritin nauttia tunteesta, että kaikki oli hyvin tai ainakin kohtalaisesti tai edes korjattavissa, kuten veneen moottori. Sisälläni kuitenkin kiersi ja kaihersi, sillä yrityksistäni huolimatta en voinut merkkejä sivuuttaa, vaikka miten olisin halunnut.

Sitten tuli tällainen viesti. Se oli runomuotoon puettu, sillä mies harrasti kaikenlaisten hauskojen pienten runojen väsäilyä.

”Nyt alkaa runosuonisto olla tyhjentynyt eikä uutta runoutta synny kuin Harry Potterilta loitsuja. Tankattava on runolaari, jotta aukee sanan baari. Luista ei nyt runon suksi, ehkä pois sen joku kuksi. Loppuu laulu sammuu tuikku, rantaan nousee pikkumuikku. Pieni kala aivan ruikku, olisinpa aimo luikku. Kala istuu rannan ääreen, laulaa joikaa puoliääneen.: Kiitos (nimeni) olet aarre, paikallaan on joka kaarre. Sydän sulla kultahippu, hoivan eessä esirippu. Ihmisenä olet hyvä, rakkaallesi kultajyvä.

Kaikkea hyvää sinulle työviikoksi.”

Nyt viimeistään käsitin, että tämä oli lopun alkua. Silti yritin vielä uskotella muuta. Vastasin viestiin kiittäen sen sisältämistä kauniista ajatuksista ja hyvän työviikon toivotuksista. Sydämeni itki jo ensimmäisiä verenkarvaisia kyyneliä, vaikka huulet vielä yrittivät taipua hymyyn. Olin onneton, mutta miehelle en sitä vieläkään sanonut. Olin sitä mieltä, että olin itse syypää onnettomaan olotilaani. Minä olin saanut valita ja olin valinnut näin. Miestä en voisi enkä edes haluaisi syyttää mistään.

Mies jatkoi viestittelyä samaan tyyliin. Kumpikin halusi sanoa jotakin arvokasta toiselle, mutta se piti kääriä sanojen savuun. Minä en halunnut paljastaa todellisia tunteitani, eikä mieskään, mikäli yleensä jotain tunsi. Varmasti hän tunsi, olen siitä täysin vakuuttunut. Minä vain satuin olemaan se, joka tunsi enemmän ja sen myötä myös kärsi enemmän.

Minä olin viikonlopun jälkeen taas jollakin ihmeen keinolla noussut ankeuden suosta ja kirjoitin energiaa tihkuvan viestin miehelle. Loppuun kyllä laiton minäkin vihjauksen, että ymmärsin, missä mennään. Sitten monena päivänä peräkkäin en saanut mieheltä viestejä lainkaan tai jos sain, ne olivat lyhyitä toteamuksia jostakin arkipäivän asiasta. Silti yritin sinnikkäästi pitää yllä kulissia, että kaikki oli niin kuin pitikin.

Kyselin kuulumisia, ja mies kertoi, että suurelta osin hänen ponnistelujensa tuloksena oli firma saanut suuren tilauksen ulkomailta. Minä tietenkin onnittelin menetyksestä, kuinkas muuten, vaikka rinnan alla kaihersi tunne, että mies lipui yhä kauemmaksi minusta ja yhteisistä hetkistämme. Mutta tämänhän olin tiennyt kaiken aikaa. Nyt se vain tuli lopullisesti vastaan. Silti en osannut varautua mitenkään, vaan putosin kuin tyhjän päälle, kun viesti sitten saapui.