Paikkakunnalla oli meneillään jonkun sortin kesävestivaali. Talon tyttö halus mennä sinne. Me muutki sitte innostuttiin lähtemään mukaan. Vaikka oli jo melekeen yö, väkeä oli liikkeellä mahottomasti. Humalaisia oli tietysti suurin osa, mutta tais siellä olla jokunen selevinpäinkin. Ainaki me oltiin.

Mua ei kyllä suuremmasti kiinnosta tuollaiset ryyppyvestivaalit. Kauheassa tungoksessa humalaiset örisöö ja tönii muita, ja joka paikka on täynnä tyhyjiä oluttölökkiä ja muuta roskaa. Mua harmitti, ku ei tullu muovikassia mukaan, että ois saanu ne tölökit kerätä pois. Vaikka ei ne ois yhteen kassiin kyllä sopineet, ja joku tölökinkerääjä ne varmasti sieltä korijas myöhemmin parempaan talteen.

Sitä mää kyllä suuresti ihimettelen, miks niin monen pitää runtata se tyhyjä tölökki palautuskelevottomaks. Sehän on silikkaa rahaa! Mää en oo ikään ollu niin hyvissä varoissa, että mulla ois ollu varaa heittää rahaa roskiin. Mutta kai siinäki on takana jonkin sortin kateus. Ku emmää ite viiti tätä tölökkiä palauttaa, niin ei siitä saa toisetkaan hyötyä. Tyhymää käytöstä joka tapauksessa, sanon mää. Ja tuhulausta! Tai sitte se on sitä, että pitää yrittää näyttää muille, ettei pikkurahasta oo puutetta. Mulle on aina kelevannu pienempiarvonen rahaki. Pennissä on markan alaku, sanottiin jo ennen vanhaan.

Siellä oli tivoliki, ja sinne johonki laitteeseen menivät PY ja talon tyttö. Se oli ihan kauheaa pyöritystä. Ei mun pää olis semmosta kestäny. Siinä niitä ootellessa tuli silimäiltyä ihimisiä. Oli siellä monen sortin tallaajaa, niin ku olettaa saattaa. Suurin osa tietysti kaatokännissä ja jotku jo niin, että nuokkuvat ja oksensivat pitkin tannerta. Ei mahtanu seuraava aamu kovin hääppönen olla, mutta oma valintahan se on. Käytiin kahtomassa vielä benjihyppyjä ja sitte oltiinki valamiita kotiin.

Seuraavaks meijän piti lähteä lohia narraamaan ja ois mentyki, mutta ei saatu enää lupia sille yölle. Sinne on parasta mennä yöllä, ku ei se lohi oikeen tartu vieheeseen päiväsaikaan. Pari yötä aikasemmin oli samasta paikasta tullu melekeen kakskymmentä kilonen jörrikkä. Semmosen ku sais, niin ois siinä syömistä. Vaikka kyllä mulle kelepais pienempiki kala.

Eihän siinä sitte auttanu muu, ku kiivetä orrelle, ku kalastusreissu ei onnistunu sillä kertaa. Uni kyllä kaikille maitto, ei siinä mitään. Olihan jokahinen noussu jo aikasin aamulla. Unta riitti sitte  pitkälle aamuun. Se valakeni taas niin hienona ja lämpösenä, että mää päätin, että aamupalaki syyvään ulukona. Kaikki ei ollu aivan samaa mieltä, kun ulos kattaminen on aina oma hommasa. Mutta sinne se vaan laitettiin ja mukavaa oliki. Mää keittelin meille ne munat, jotka kanavarmarit oli tuoneet tullessaan.

Siinä meijän syyvessä kuulu läheiseltä juna-asemalta pillin vihellys. Se kiinnitti heti tytön huomion, ja se halus tietää, mikä se siellä viheltää. Eihän nykyset junat viheltele. Se oli Ukko-Pekka, vuonna 1948 Lokomon tehtaijen valamistama raskas pikajunaveturi. Se kuluki nyt tuon vestivaalin ajan kahen naapurikaupungin väliä muutaman kerran päivässä.

Sillon meille tuli kiire. Äkkiä pöytä tyhyjäks ja junaan. Ei me kylläkään lähiasemalta siihen enää keretty, mutta onneks on olemassa auto. Sillä huristeltiin pääteasemalle, joka ei ollu kaukana, ja hypättiin siellä junan kyytiin. Juna seiso siellä pääteasemalla tunnin verran, niin että hyvin ehittiin.

Kyllä oli hieno laitos se juna! Päältäpäin aika kolokko, mutta sisältä makee. Eihän ne mitään tavallisen kansan vaunuja tietenkään olleet, vaan salonki- ja kahavilavaunuja. Kyllä täytyy sanoa, että on se ”parempi” väki ennenki osannu vaatia ja saanu kans.

Vaunujen seinät, katot ja kalusteet oli tummaks petsattua puuta. Jokaiselle matkustajalle oli pöytätilaa vaikka kortin läiskimistä tai omien eväijen syöntiä varte. Ikkunoissa oli tummanpunaset, nyt tietenki jo vähä kauhtuneet paksut samettiverhot kullanvärisine punoksineen ja katossa ja seinillä oli kerrassaan hienot lamput. Matkatavarahyllyki oli koristeellinen. Jokainene vaunu oli vähä erilainen sisustukseltaan ja väritykseltään ja se tunnelma! Se oli tietenki parasta koko hommassa.

Niin me sitte puksuteltiin Ukko-Pekalla jokunen kilometri iliman kiirettä kauniissa kesäsäässä. Ei kyselty tehokkuuven perään, nautittiin vaan. Joku pikkusen heikossa hapessa oleva juhulijaki nousi junaan yheltä seisakilta. Se ois halunnu päästä ihan toiseen Etelä-Suomen kaupunkiin, ku minne Ukko-Pekka porhalsi. Niin se sitte pistettiin junasta ulos. Ois se ehkä saanu matkustaa vielä jonku aikaa, mutta ku ei sillä ollu rahaa pennin hyrrää, pankkikortti vaan, niin ei sitä tässä junassa kyyvitty, ku lähimmälle sellaiselle asemalle, jossa sähköjunat pysähty ja sähköset maksuvälineet kelepas..

Ukko-Pekka kulukoo muuten kivihiilellä, ja sitä ajo semmonen savööri, joka on työkseen ajanu höyryjunia, sillon ku niijen kulta-aika oli.