Vilho oli vielä niin pieni ja kokematon, että olisi väärin sanoa, että monenlaiset kauhukuvat vilistivät villisti sen mielessä ja silmien edessä. Ei sillä ollut paljoakaan kokemuksia elämästä, olihan se vasta kahdeksanviikkoinen pentu. Ja tähänastiset kokemukset olivat kaikki olleet pääsääntöisesti hyviä. Pahimpia olivat tainneet olla eläinlääkärikäynnit ja nyt sitten äkillinen tempaisu pois rakkaitten sisarusten ja emon luota.

Vertailukohtia ei siis ollut, mutta musta kauhu täytti Vilhon pienen pään ja koiransydämen, kun se näki tuon hirvityksen aivan edessään. Taisi siinä kuolemankauhukin kouristaa pientä karvaista rintaa. Tuskin Vilho itse tajusi kuolemankauhua tuntevansa, mutta olo oli enemmän kuin ontto, ja jos vain olisi voinut, olisi se oikopäätä suorinut emon turvalliseen läheisyyteen.

Sitä se ei kuitenkaan voinut tehdä, sillä sitähän oli kuljetettu kymmeniä kilometrejä autossa, ja nyt oltiin aivan vieraassa paikassa, uudessa kodissa kuulemma. Jos uusi koti aiheutti näin kamalia tuntemuksia, niin Vilho mieluummin vaikka kuolisi kuin yrittäisi opetella elämään tällainen pelko seuralaisenaan.

Kaikkein pahimmalta tuntui kuitenkin se, että uusi isäntäväki vain nauroi Vilhon pelolle. Ei kukaan tullut sitä lohduttamaan, ei kuljettanut sitä turvallisesti tuon hirmun ohi, ei käskenyt hirmua pois. Jos Vilho aikoi päästä sisälle, oli sen itse kuljettava tuosta kuolemanportista. Parasta taitaisi olla jäädä kokonaan ulos. Uusi koti ei houkutellut vähän vertaa, mutta tajusihan se, että sisälle oli mentävä, maksoi mitä maksoi.

Niin se sitten sulki silmänsä, rohkaisi mielensä ja lähti horjuvin askelin kulkemaan kohti portaita, joiden juurella tuo otus vartioi. Koko ajan oli se tuntevinaan pedon ilkeän katseen seuraavan sitä, hirmun hengitys tuntui kuumina löyhähdyksinä sen vartalolla ja Vilho vain odotti, milloin julmat ja terävät hampaat iskeytyisivät sen kaulaan ja raatelisivat sen riekaleiksi.

Hiljaa, varovaisin askelin ja pelosta uikuttaen Vilho eteni kohti varmaa kuolemaansa, sellaiselta siitä tuntui. Se yritti muistella Kirppu-äidin lämpimiä ja karheita kielenlipaisuja ja sisarustensa naskalinteräviä hampaita, joiden kipeää tekeviä puraisuja se jopa kaipasi. Ne se halusi säilyttää viimeisinä muistoinaan tästä maailmasta ja omasta lyhyestä elämästään.