Helmikuu, joka tunnetusti lyhyenä kuukautena yleensä hurahtaa ohi melkein huomaamatta, eteni omalla painollaan. Kun silmäilen kalenteriani, huomaan, että olen ollut mukana monenlaisessa toiminnassa. Aiemmin olen jo maininnut monet liikuntaharrastukseni. Niiden lisäksi osallistuin innolla kahdenkin eri kuoron harjoituksiin.

Olen aina pitänyt laulamisesta ja nuorena ollut useammassa kuorossakin mukana. Sitten tuli laulamiseen monen vuoden paussi, kuten oikeastaan kaikkiin muihinkin aktiviteetteihini. Paussi kesti suunnilleen yhtä monta vuotta kuin avioliittonikin. Kun erosin, olin taas vapaa harrastamaan, mitä halusin ja niin paljon kuin halusin. Silloin tuli mukaan mm. teatteriharrastus.

Tällä uudella kotiseudullani ei ole suomenkielistä harrastajateatteria, joten teatteri minun oli nyt jätettävä, sillä en mitenkään vajavaisen kielitaitoni vuoksi olisi kyennyt olemaan mukana ruotsinkielisen teatterin toiminnassa. Mutta onneksi oli kuoroja!

Ruotsinkielisiä olisi taas ollut vaikka valittavaksi asti, mutta suomenkielisiä oli vain kirkkokuoro. Suuntasin siis sinne, vaikka en edes kuulu kirkkoon nykyisin. Kukaan ei kuitenkaan kysellyt "uskomisteni" perään enkä niitä itsekään liiemmin julki huudellut. Oli mukava taas laulaa mukavien ihmisten kanssa, ja esiintymiset toivat oman lisävärinsä harrastukseen.

Vahinko vain, että meitä laulajia on kovin vähän, ja minäkin, joka aina olen ollut äänialaltani sopraano, olen joutunut siirtymään alttoon, koska siellä on laulajapulaa, ja sopraanoja taas on enemmän. Oikeastaan se on aika mukavaakin, sillä muiden kuin sopraanostemmojen laulaminen vaatii laulajalta aina hiukan enemmän. Ikävä puoli siinä on se, että joskus alttostemmat ovat niin matalia, että alunperin sopraano kun olen, on laulaminen siltä korkeudelta minulle hivenen hankalaa.

Toinen kuoro, johon liityin, on Kulttuuriopiston kuoro. Sellainen polkaistiin käyntiin syksyllä 2018, ja ensimmäisen vuoden se kipuili lopettamisen rajoilla. Keväällä elimme toivossa, että kuoro saa jatkoluvan. Niinhän se saikin, ja syyskuun jaksoissa kerron, miten kuoromme jaksaa nykyisin.

Elokuvissa kävin edelleen ahkerasti. Tiistaipäivästä muodostui minulle sellainen, että ensin aamulla kiirehdin kuntosalille. Sieltä tultuani kävin suihkussa, söin lounasta, ja sitten olikin aika lähteä nauttimaan päiväkahvit elokuvateatteriin ennen elokuvan alkua. Aina tiistaisin ja usein muinakin päivinä nautin suuresti siitä, että olen jo eläkkeellä ja saan käyttää aikani siten kuin tahdon. Ei elämässä tarvita kovin suuria tapahtumia, kun se jo tuntuu elämisen arvoiselta. Ja sellaiselta minusta tosiaankin erityisesti elokuvapäivinä tuntui!

Kalenteristani näen, että olen helmikuussa osallistunut myös Lola-kutsuille. Ne ovat Tupperware-kutsujen tapaiset kutsut, mutta esittelyn ja ostamisen kohteena ovat taloustavaroiden sijaan vaatteet. Mitään en noilta kutsuilta ostanut, sillä vaatteet ovat aika hintavia, enkä minä sitä paitsi tarvitse uusia vaatteita lainkaan.

Vaatekaappini ovat edelleen täynnä hyviä ja kauniita vaatteita. Puuttuu vain paikkoja, missä niitä käyttäisi, kun enää ei tarvitse joka aamu kiirehtiä työpaikalle siististi pukeutuneena. Muutenkin ostan edelleen vaatteeni mieluiten kirpputoreilta, silloin kun satun jotakin täydennystä kaappiini tarvitsemaan tai en vain voi sivuuttaa jotakin ihanaa vaatetta, joka siellä osuu silmään. Sitä paitsi Lola-kutsujen vaatteiden värisävyt ovat kovin tummia, eivät lainkaan  Punahilkan silmää miellyttäviä.

Helmikuuhun osui myös koiranpennun ensimmäinen match show -kisa. Tytär oli innokkaasti kuljettanut sitä harjoituksissa, ja nyt se pääsi näyttämään, mitä oli oppinut. Pentu osasi loistavasti kehässä kulkemiset ja käännökset yms., mutta kun se oli villi eikä oikein osannut olla paikallaan tuomarin sitä tutkiessa, sai se ensimmäisenä lähtökäskyn ulos kehästä. Tytärtä taisi vähän harmittaa, mutta leikkiähän se vain oli, ja joku toinen tuomari olisi voinut pennun eloisuudesta olla kokonaan toista mieltä.

Helmikuun loppupuolella näin ensimmäiset lumikellot kukassa erään kerrostalon sulalla seinustalla. Aikainen kukkijahan lumikello on, mutta 23. helmikuuta on minusta kyllä todella aikainen vaihe kukkia jopa näin eteläisessä osassa maata. No, tammikuun korkeat lumikinokset olivat sulaneet yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin, ja maa oli aivan sula lähes joka paikassa. Mikäpä siinä silloin on kukkiessa lämpöisellä eteläseinustalla. Joka tapauksessa kevään merkkejä alkoi olla ilmassa, mutta vielä saataisiin kevättä odottaa. Oltiinhan vasta helmikuussa!