Haavani paranivat, mutta laumamme sisällä vallitsi kummallinen jännitys aivan kuin Olavin tempauksia olisi kaiken aikaa odotettu ja pelätty sydän syrjällään. Kaisa ja Rotta tekivät kovasti työtä totuttaakseen meidät toisiimme, ja vähitellen rupesi näyttämään siltä, että työ kantoi hedelmää. Kunnes eräänä lokakuisena, sateisena lauantaina kaikki taas muuttui. Olimme nelistään lenkillä, kun Olavi karkasi täysin yllättäen kimppuuni ja puri minua tälläkin kertaa pahasti.

Nyt alkoivat olla Rotta ja Kaisa sitä mieltä, että Olavi ei sopeutuisi koskaan laumaamme. Siitä oli päästävä eroon, mutta miten? Kaisan isä sanoi jyrkästi, että Olavi olisi hävitettävä mitä pikimmin. Naisväki oli toista mieltä. He olivat kiintyneet Olaviin, joka parhaimmillaan oli mitä suloisin koira.

Kiintymystään talonväkeen osoitti eri tavoin myös Olavi. Erityisesti Rotta oli sen kiintymyksen kohde, sen huomasi kaikesta. Kun Rotta istahti johonkin, asettui Olavi makaamaan hänen jalkojensa juureen, ja kun tämä nousi ja siirtyi toiseen paikkaan, seurasi Olavi perässä kuin uskollisista uskollisin ystävä.

Alkoi ankara mietintä, mitä Olaville tehtäisiin. Rotta otti yhteyttä ensin eläinlääkäriin ja sai sieltä kuulla, että eläinsuojeluyhdistyksen kautta voisi Olavia yrittää sijoittaa uuteen laumaan. Rotta soitti sinne, selitti tilanteen ja jäi odottelemaan Olavista kiinnostuneiden yhteydenottoja. Hän painotti nimenomaan sitä, että Olavin pitäisi päästä laumaan, jossa ei ollut muita koiria eikä lapsia. Myös Olavin aggressiivisuuden ja sen kovan haukkumisinnon hän mainitsi, ettei kukaan vain hetken mielijohteesta ottaisi sitä ja kohta taas hylkäisi. Olavin hyvät puoletkin tulivat esiin, sillä olihan siinä niitäkin.

Kohta eräs yksin asuva naisihminen soitti Rotalle. Naisella oli aiemmin ollut koira, mutta oman sairautensa vuoksi oli hän joutunut siitä luopumaan. Nyt sairaus oli kuitenkin voitettu, ja uusi koira olisi enemmän kuin tervetullut lenkkikaveri ja seuralainen. Rotta kertoili taas rehellisesti kaiken Olavista. Ei hän halunnut, että sitä riepoteltaisiin paikasta toiseen. Nainen vakuutteli haluavansa Olavin, ja sovittiin jo päiväkin, jolloin hän hakisi Olavin uuteen kotiin. Kaikki näytti olevan siis paremmin kuin hyvin.

Kun hakupäivä koitti, ilmoitti nainen tekstiviestillä Rotalle, että Olavi taisi sittenkin olla hänelle liian kova pala. Hän ei uskaltanut ottaa sitä. Jollain tavalla Rotta helpottui, sen huomasi heti. Siitä hän kuitenkin pahoitti mielensä, ettei nainen ollut ilmoittanut perumistaan soittamalla. Se oli Rotan mielestä raukkamaista ja pelkurimaista toimintaa. Oikeastaan oli siis kuitenkin hyvä, ettei Olavi tuon naisen hoteisiin joutunutkaan.