Olen Vilppu, borderterrieri. Täytin lauantaina neljätoista vuotta. Olen siis koiraksi jo aika vanha. Miten te ihmiset laskettekaan? Oliko se niin, että koiran ikä kerrotaan seitsemällä ja saatu lukema vastaa sitten ihmisen ikää? Tuollaista laskutapaa käyttäen olen siis jo melkein satavuotias! Siinä on koiralle ikää kerrakseen.

En minä kumminkaan vielä aikonut kuolla. Olen hyväkuntoinen, ja elämä kiinnostaa edelleen. Kuuloni on kyllä heikentynyt, mutta tässä vuosien varrella olen tullut huomaamaan, ettei koiran ihan kaikkea ole kovin tarkasti hyvä kuullakaan. Olen myös oppinut valikoimaan, mitä kannattaa kuulla, mitä taas ei. Jos entinen ruokkijani, Rotta, komentaa minua kovasti, en kuule mitään. Jos taas nykyisen Isäntäni vanha äiti kutsuu minua herkkupaloille, olen hänen luonaan jo ennen kuin hän on ehtinyt mitään sanoakaan. Kätevää, eikö vain?

Myös näköni on huonontunut. Minulla on kaihi. Se vaikeuttaa elämääni jonkin verran, sillä pimeässä liikkuminen on hankalaa. Onneksi minun ei enää tarvitse osallistua yösuunnistuksiin, joihin nykyinen Isäntäni minua alkuinnostuksessaan vei. Kun muutaman kerran huusin kurkku suorana pimeässä metsässä ison veto-ojan ääressä uskaltamatta ylittää sitä, oppi hän, että suunnistukset, ainakin yöllä tapahtuvat, on jätettävä nuoremmille koirille. Minulle sopii se, että odottelen häntä kotosalla pehmeällä matolla lepäillen ja välillä silmiäni raottaen.

Koska minulla on ikää jo näinkin paljon, ajattelin, että nyt viimeistään on aika kirjoittaa ja julkaista muistelmani. Tarkoitukseni oli aloittaa kirjoittaminen jo lauantaina, juhlapäivänäni, joka oli myös kv. naistenpäivä, mutta juhlat venyivät niin pitkään, etten sitten enää millään jaksanut koota ajatuksiani. Eilisen päivän vielä lepäsin juhlista väsyneenä, mutta nyt olen virkistynyt.

Tarinani alkakoon!