Yhtäkkiä Punahilkka huomasi ajautuneensa kapealle, hämärälle kujalle. Aivan kuin kadun runsas väkijoukko olisi tarkoituksella painanut häntä sinne suuntaan. Ei Punahilkka vielä tästä hätkähtänyt, vaikka tunsikin, miten sydän löi muutaman ylimääräisen, nopean lyönnin ja adrenaliinia syöksähti vereen vaikka muille jakaa. Hän ajatteli vain kääntyä ja palata takaisin ison kadun hyörinään muitten ihmisten joukkoon.

Mutta sepä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Hän ehti ottaa vain muutaman askeleen kadun suuntaan, kun  hänen eteensä ilmestyi kuin tyhjästä kolme mustapartaista ja palavasilmäistä arabisutta, jotka hitain askelin alkoivat lähestyä Punahilkkaa. Punahilkka väisti aivan kapean kujan reunaan lähes talon seinään kiinni päästääkseen sudet ohitseen, sillä sitä hän arveli näiden haluavan.

Mutta sudet lähestyivätkin Punahilkkaa yhteisrintamana aikomattakaan ohittaa tai päästää häntä ohitseen. Punahilkka käännähti vauhdilla ympäri, niin että punaisten korkokenkien korot vain kirskahtivat, ja lähti yrittämään toiseen suuntaan. Sillä pakoon tästä oli nyt päästävä. Se totuus alkoi vähitellen valjeta Punahilkallekin.

Hirmuiset kauhukuvat alkoivat liikkua Punahilkan vilkkaan mielikuvituksen lahjalla siunatussa päässä. Jos oli hukkumalla kuoleminen kauhistuttanut Punahilkkaa loppukesällä Amerikan suden purjepaatista mereen pudottuaan, niin yhtään miellyttävämmältä ei tuntunut hänestä ajatus virua raiskattuna ja kukaties hengettömänä jollakin vieraan maan ja kaupungin hämärällä kujalla, jossa koirat ja rotat tulisivat kohta nuuskimaan ja näykkimään hänen runneltua ruumistaan, ennen kuin joku ohikulkija ehkä armeliaasti korjaisi sen siitä pois ja toimittaisi sairaalaan tai ruumishuoneelle.

Ja millainen huoli ja hätä olisi Sudella, joka ei edes tiennyt, minne Punahilkka oli lähtenyt! Entä rakkaalla tyttärellä, joka oli Punahilkalle kaikki kaikessa, kuten myös Punahilkka tyttärelleen.

Nyt alkoi jo Punahilkkaa kaduttaa oma ajattelemattomuutensa ja uhkarohkeutensa. Rohkeus sinänsä oli hyvä ja kannatettava ominaisuus. Elämä oli tarkoitettu elettäväksi, ei pelättäväksi. Mutta rajansa sentään kaikella. Jos kohta olikin hän vuosikymmenet tätä ennen elänyt kuin puolella teholla, kuin säästöliekillä, kuin vain pinnallisesti hengittäen, niin oliko sitä nyt näille kymmenille ehtineen, itseään täysipäisenä pitävän hilkan ehdoin tahdoin saatettava itsensä hengenvaaraan ihan vain hiukan jännitystä ja seikkailua elämäänsä saadakseen?

Niitä oli Punahilkan elämässä viime aikoina ollut hakemattakin varmasti omiksi tarpeiksi ja vähän enemmänkin. Vieläkö piti niitä lisää ahnehtia? Eikö Punahilkan elämännälkä millään tullut tyydytetyksi? Entäpä jos se lopulta koituisi hänen turmiokseen?

Tällaiset tuumat päässään Punahilkka potkaisi nopeasti korkokengät jalastaan ja lähti paljasjaloin juoksemaan toiseen suuntaan pitkin pimeää, ahdasta kujaa. Eipä ehtinyt hän pitkälle, kun äkkipysähdys katkaisi pakomatkan.