Pitkin talvea Soile vieraili hautausmaalla. Usein olivat mukana myös Mikko sekä tytär. Ei Soile oikeastaan ketään välttämättä halunnutkaan seurakseen, sillä yksin ollessaan sai hän itkeä haudalla rauhassa, jos siltä tuntui.

Sitten tuli kesä, ja vuosi lapsen kuolemasta oli kulunut umpeen. Viikko vuosipäivän jälkeen oli Soile taas kerran käymässä haudalla yksin. Oli kaunis alkukesän päivä. Aurinko paistoi, luonto loisti heleässä vihreydessään ja linnut lauloivat.

Soile pyöräili kotiinpäin haudalta. Yhtäkkiä hänet valtasi sellainen elämisen riemu, ettei hän uskonut sellaista voivan olla olemassakaan. Viimeistään silloin tunsi ja tiesi Soile selviävänsä. Vielä tulisi monta itkua ja ikävää, toivottomuutta ja suurta surua, mutta kaikista niistä Soile selviäisi voittajana. Ei sellaista alhoa enää hänen elämäänsä tulisikaan, josta hän ei nousisi.

Uusi kesä oli monella tapaa valoisa ja onnellinen. Soile alkoi ajatella, että kukaties tulisi vielä raskaaksi. Aiemmin hän ei ollut sellaista ajatusta uskaltanut oikein edes päästää mieleensä. Ei hän halunnut uutta vauvaa korvaamaan menetettyä. Eihän sellainen ollut edes mahdollista. Jokainen lapsi oli ainutkertainen, ei kukaan voinut eikä saanut olla toisen korvike.

Syksyllä kuitenkin tuli uusi suru surtavaksi. Soilen vanha isä oli sairastanut syöpää jo jonkin aikaa. Marraskuussa hän sitten kuoli. Koska Soile asui kaukana, ei hän ollut päässyt vanhempiaan usein tervehtimään. Viikkoa ennen isän kuolemaa hän päätti, että nyt lähdettäisiin isää katsomaan.

Taas tuli ongelmia Mikon kanssa. Tämä ilmoitti yllättäen jostakin mitättömästä pikkuasiasta nokkiintuneena, ettei hän ainakaan lähtisi mihinkään. Mutta Soile ei antanut periksi. Hän sanoi lähtevänsä yksin, ellei Mikko lähtisi. Lopulta Mikkokin suostui lähtemään, mutta Soilella oli paha mieli siitä, ettei Mikko sen enempää arvostanut hänen vanhempiaan, kun lähes väkipakolla piti lähteä kuolevaa isää katsomaan.

Hyvästellessään isän tiesi Soile, ettei enää näkisi tätä elävänä. Suru oli murtaa hänet taas, mutta vanhan, sairaan ihmisen kuolema tuntui kuitenkin helpommalta hyväksyä kuin pienen lapsen. Kaikkein ihmeellisintä oli, että Soilen äiti, joka oli sairastunut vakavasti jo Soilen odottaessa vauvaa, eli yhä. Hänet oli siirretty vanhainkotiin hoitoon, sillä ei häntä enää voinut hoitaa kotioloissa.

Usein Soile muisteli serkkunsa sanoja, jotka tämä oli lausunut Soilelle hänen itkiessään äitinsä kohtaloa. Serkku oli sanonut, että moni nuorempi voi kuolla ennen äitiä. Niin myös kävi. Soilen pieni vauva oli näistä nuoremmista ensimmäinen.

Myös vanha isä oli murehtinut, miten hänen käy, jos vaimo viereltä kuolee. Sekin oli turha murhe. Isä kuoli ennen äitiä, ja aivoinfarktin saanut äiti ei luultavasti edes kunnolla tajunnut eikä ainakaan muistanut miehensä kuolemaa kuin ajoittain silloin tällöin.

Nämäkin tapahtumat ja niiden aikajärjestys olivat Soilelle muistutuksena siitä, että tulevia asioita on turha etukäteen surra ja murehtia. Kaikki tapahtuu ajallaan, murehtimisella ei voi asioiden kulkua muuttaa. Siksi on tärkeää elää tätä päivää pelkäämättä huomista tai murehtimatta eilistä.