Alkukesästä olin taas ollut Elliin yhteydessä, ja sovimme puhelimessa, että tapaamme kesällä johonkin aikaan. Sen tarkemmin ei tapaamisaikaa vielä lyöty lukkoon, mutta taas kerran sanoin, että haluan käydä Elliä tervehtimässä, niin kauan kuin hän vielä on elossa. Turha olisi sitten haudalla itkeä, surra ja muistella, jos ei elinaikana ollut pitänyt huolta yhteydenotosta. En toki voinut tietää mitään omistakaan elonpäivistäni, mutta koska olin paljon Elliä nuorempi ja myös terveempi, oli todennäköisempää, että Elli kuolisi meistä ensimmäisenä.

 

Tapaaminen toteutui sitten heinäkuun lopun kuumimpina päivinä. Tytär oli ilmoittanut, että myös hän miehensä kanssa haluaa lähteä Elliä katsomaan. Olihan Elli ollut hänelle kuin mummonkorvike, kun suhde omiin isoäiteihin oli jäänyt kovin etäiseksi. Luultavasti myös se, että tytär odotti lasta, vaikutti asiaan. Hän halusi Ellin vielä näkevän, että uusi elämä syntyisi kohta maailmaan.

 

Olin jo useamman vuoden ajan Elliä tavatessani pannut merkille, ettei hänen henkinen tilansa ollut enää entisellään. Ellin muisti tuntui huononevan koko ajan, ja hän kyseli koko vierailun ajan useaan kertaan samoja asioita, kuten missä asuin nykyisin, olinko vielä töissä jne.

 

Olihan se ymmärrettävääkin siinä iässä ja monien sairauksien kanssa. Tilaa eivät varmasti parantaneet myöskään leskeksi jääminen ja rakkaasta kodista pois muuttaminen, vaikka Elli aina tavatessamme sanoikin, että hänen oli hyvä olla kaupunkiasunnossa, kun lapset olivat lähellä ja auttoivat häntä kaikessa. Hertta-koirasta huolehtiminen antoi myös sisältöä elämään.

 

Jokin aika sitten Elli oli kertonut, ettei Hertta enää ollut hänen luonaan. Ellin puheitten mukaan koira oli viety häneltä pois, vaikka hän olisi halunnut sen pitää. Koska olin vain Ellin puheitten varassa, en oikein tiennyt, miten tietoon pitäisi suhtautua. Tuntui kamalalta ajatella, että Ellin rakkain ystävä oli riistetty häneltä. Olihan Hertta jo pelkällä olemassa olollaan tuonut tarkoitusta ja sisältöä Ellin elämään.

 

Mutta asialla oli varmasti toinenkin puoli, jota minä en tiennyt. Miten mahtoi olla koiran hoidon laita? Kykenikö Elli siihen enää? Tästä asiasta päätin ottaa selvää, kun soitin Ellin nuorimmalle pojalle kertoakseni, että olimme viikonloppuna tulossa käymään Ellin luona. Oliko se mahdollista?

 

Sain kuulla, että olimme tervetulleita. Voisimme viedä Ellin käymään vanhassa kodissa maalla ja olla siellä yötä. Siellä olisi mahdollisuus myös saunoa ja uida. Koira-asiakin selvisi. Hertta oli annettu pois, koska Elli ei enää kyennyt sitä hoitamaan. Hän ei ulkoiluttanut sitä eikä pystynyt huolehtimaan sen terveydestä.

 

Hertalla oli nimittäin jo pentuna todettu vilja-allergia, ja sen ruokavalion olisi pitänyt olla sen mukainen. Elli kuitenkin syötti sille kaikenaisia sille sopimattomia herkkupaloja, jotka aiheuttivat sille ihottumaa, niin että koira raapi itsensä aivan verille. Lopulta eläinlääkäri oli määrännyt koiran otettavaksi Ellilta pois tai lopetettavaksi.

 

Koska Hertta ei vielä ollut kovin vanha koira ja muuten terve, olivat lapset päättäneet antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Niin Elli joutui luopumaan rakkaasta koirastaan. Nyt selvisi minullekin, että olin vain uskonut Ellin puheita, vaikka asioissa aina on vähintään kaksi näkökulmaa. Vaikka Ellin puolesta olin pahoillani, tuntui hyvältä, että Hertta oli päässyt hyviin oloihin, joissa sen tarpeista huolehdittiin.