Niin tuli siis tiensä päähän se susipolku. Edelleen oli tietysti voimassa Suden savusaunakutsu, mutta ei Punahilkka uskonut sen koskaan toteutuvan. Susi oli Amerikassa ja tulisi käymään Suomessa ehkä jouluna. Ei silloin saareen pääsisi, ja liekö saunakaan vielä valmis siihen mennessä.

Punahilkka yritti elää päivän kerrallaan eikä halunnut suunnitella mitään kovin pitkälle etukäteen. Ja typeräähän olisi ollut jäädä elämään haaveissa ja kuvitelmissa, kun kerran oli jo hyvästit sanottu. Joka aamu Punahilkka heräsi yksin vuoteestaan. Joka aamu hän istahti yksin aamukahville. Joka ilta hän harrastuksista kotiin tultuaan kävi itsensä viereen nukkumaan. Ja lähes jokaisena iltana kastui tyyny ikävän ja kaipauksen kyynelistä.

Siinä kyyneliä pyyhkiessään Punahilkka kävi läpi mennyttä aikaa Suden kanssa. Vaikka hän oli päättänyt olla jossittelematta, ei hän voinut silti olla ajattelematta, millaista hänen elonsa ja olonsa olisi nyt, ellei hän tämän Suden kanssa olisi koskaan Susimetsässä samalle polulle osunutkaan. Ainakaan ei tarvitsisi tässä nyt yksin kyynelehtiä ja muistella, ei. Vaikka yksin saattaisi joka tapauksessa olla, sekin oli muistettava.

Mutta ei olisi myöskään niitä hauskoja, huvittavia, mukavia, jännittäviä, kiihottavia muistoja, joita nyt saattoi koristaan nostella päivän valoon uudelleentarkastelua ja muistelua varten. Yhtään noista kokemuksista ei Punahilkka pois antaisi, tai yhden kyllä. Mereen ja hengenvaaraan hän ei olisi halunnut joutua.

Mutta siitäkin oli hän selvinnyt, sillä vielä ei kuitenkaan siis ollut aika Punahilkan Susimetsästä tai elämästä yleensä poistua. Vielä oli hänelle varattuna jäätelöä lautasella. Jotakin uutta oli elämällä vielä tarjottavana. Silmät kannatti jokaisena aamuna, synkkänä ja harmaanakin avata ja lähteä avoimin mielin kohti uutta päivää ja sen mielenkiintoisia haasteita. Näihin ajatuksiin Punahilkka yleensä nukahti.

Niinpä Punahilkka siis edelleen surffaili Susimetsässä, lähetteli viestejä, vastaili niihin, puhui puhelimessa ja kävi kahvilla. Tulokset vain olivat laihanlaisia. Kunnes sitten eräänä syksyisenä päivänä, kun ulkona satoi kaatamalla, ja tuuli riepotteli vielä puiden viimeisiä lehtiä raastaakseen ne maahan, Punahilkan piipahtaessa Susimetsän poluilla häntä odottikin, taas kerran, yllätys.