Sitten se tapahtui! Oli sateinen maanantaiaamu, heinäkuun yhdeksästoista päivä. Muistan päivämäärän siitä syystä, että se sattuu olemaan entisen aviomieheni syntymäpäivä. Mies ei kuitenkaan mitenkään liity siihen, mikä tuolloin sai alkunsa.

Heräsin johonkin aikaan sateen ropinaan. En viitsinyt nousta heti vuoteesta, vaan otin läppärin pöydältä ja pujahdin uudestaan peiton alle. Kun sähköpostit oli tarkistettu, menin katsomaan, olisiko deittimaailmassa tapahtunut yö aikana mitään kiinnostavaa. Ei ollut tapahtunut mitään, mutta eipä aikaakaan, kun sain yhteydenoton.

Viesti oli lyhyt, mutta lyhyydessäänkin hyvin kiinnostava. Vastasin siihen oitis, ja kohta jo lyhyet viestit singahtelivat edestakaisin välillämme muuttuen koko ajan yhä intensiivisemmiksi. Jossain vaiheessa minäkin väänsin luuni ylös sängystä, mutta koska edelleen satoi, ei minulla ollut muutakaan tekemistä kuin surffailla netissä ja vastailla viesteihin, joita toinen osapuoli heitteli kuin syöteiksi eteeni.

Olen ihminen, joka ei kovin helposti ihastu, saati rakastu. Mutta kun sellainen ihme sitten tapahtuu, on se menoa. Nyt minulle kävi juuri niin, että ihastuin tuohon viestittelijään, vaikka toki itsekin ymmärsin, että oli typerää ja suorastaan lapsellista ihastua pelkkien viestien perusteella. Mutta typerää tai ei, huomasin olevani kohta kaulaani myöten ihastunut mieheen, josta en tässä vaiheessa tiennyt juuri mitään. Hänen sanansa vangitsivat minut niin, että en enää päässyt irti hänestä. Myös hän kertoi nauttivansa minun viesteistäni, sillä hän oli kiinnostunut kielestä ja sillä leikkimisestä.

Mies oli minua nuorempi ja asuinpaikakseen hän oli ilmoittanut paikan, jonne ei ollut kovinkaan pitkä matka. Kun hän profiilissaan ilmoitti vielä olevansa vapaa, ei muuta tarvittu. Olin kuin noiduttu. Päivä kului kuin huomaamatta iltaan. Sitten mies ykskaks ilmoitti, että ajelee kyllä illan aikana asuinpaikkakuntani ohitse, mutta ei aio pysähtyä edes katsomaan, millainen ihminen täällä kirjoittelee.

Tuntui kuin olisin saanut kylmän vesisuihkun niskaani. En voinut ymmärtää, miksei hän halunnut edes tavata minua, vaikka viestittelymme perusteella siihen olisi ollut mahdollisuus ja jopa halu meidän molempien puolelta. En typeryyksissäni osannut ajatella, että asian taustalla oli jotakin, mitä mies ei minulle ollut kertonut.

En voinut tehdä mitään. Pettymys kaihersi rintaani, ja rouva Fortuna tuntui olevan kovasti minua vastaan, kun ei sallinut minulle enempää tätä iloa, joka yllättäen oli ilmestynyt harmaata päivääni valaisemaan. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että juuri kun tunsin kohdanneeni oikein sielunkumppanini, toinen ei tuntenutkaan samoin.