Heräsin puoli kahden aikoihin hämärässä huoneessa, jossa ei minun lisäkseni ollut ketään muita, joten en siis ollut varsinaisessa heräämössä. Kurkku tuntui aralta, kuten se nukutuksen jälkeen usein tuntuu. Muistin heti, missä olin ja mitä varten, ja minulle tuli hätä tietää, miten lapsi voi.

En enää muista, pyysinkö hoitajaa luokseni, vai tuloko hän itse tarkistamaan vointiani. Hän kertoi, että lapsi oli syntynyt hätäsektiolla viittä minuuttia ennen puolta yötä, ja oli hyvin sairas. Muistan kysyneeni suoraan, kuoleeko lapseni. Hoitaja ei antanut turhia lupauksia, vaan kehotti varautumaan myös siihen mahdollisuuteen.

Olin täysin uuden tilanteen edessä. Minut oli juuri nukutettu ja leikattu. Lapsi oli syntynyt lähes kuolleena, sillä sydämen syke oli istukan irtoamisesta aiheutuneen verenhukan takia laskenut 120 lyönnistä minuutissa 40 lyöntiin minuutissa. Hänet oli kuitenkin elvytetty ja kiidätetty Lastenklinikan teho-osastolle, jossa häntä nyt hoidettiin.

Jälkeenpäin olen usein ihmetellyt, miten siinä tilanteessa kykenin niin selväjärkiseen ajatteluun. Hoitaja toi minulle puhelimen, ja soitin ensin miehelleni, joka illalla oli jäänyt kotiin vanhemman tyttären kanssa, kun ambulanssi vei minut sairaalaan. Kerroin hänelle suoraan, mikä tilanne oli, ja ettei lapsi luultavasti selviäisi elämään. Kysyin, halusiko hän nähdä lapsen elävänä. Jos halusi, olisi hänen mahdollisimman pian tultava paikalle. Silloin en vielä tiennyt, että kovin kiire ei ollut. Lapsi eläisi hengityskoneessa niin kauan, että hänet siitä irrotettaisiin.

Oli itsestään selvää, että mieheni halusi nähdä lapsen elossa. Yhtä selvää oli se, että myös vanhempi tytär tulisi mukaan vauvaa katsomaan. Puhelimessa kerroin vielä, että jos lapselle pitäisi tehdä hätäkaste, hän saisi kolme nimeä, jotka siinä itsekseni olin päättänyt. Toki olin niitä mielessäni pyöritellyt jo aiemmin, mutta nyt oli pakko päättää. Nimivalinnat sopivat myös miehelleni, vaikka hätäkastetta ei sitten onneksi tarvittukaan.

Seuraavaksi soitin teho-osastolle tiedustellakseni lapsen vointia. Minulle kerrottiin, että tilanne oli nyt vakaa. Lapsi oli kytketty hengityskoneeseen, sillä hän ei jaksanut itse hengittää. Kovien kipujen takia hänet pidettiin syvässä unessa lääkkeitten avulla, jottei hänelle aiheutettaisi enää ylimääräistä kärsimystä. Saisin tulla lasta katsomaan heti, kun siihen kykenisin.

Puhelun loputtua tunsin kummallista tyhjyyttä. En voinut tehdä asioiden eteen yhtään mitään. Oli vain odotettava. Vaikka minut oli juuri leikattu, ei oma hyvinvointini tuntunut lainkaan tärkeältä. Kaikki ajatukseni keskittyivät lapseen ja hänen vointiinsa. Päässäni pyöri varmaan tuhansia ajatuksia, eikä mikään niistä johtanut kuitenkaan yhtään mihinkään.

Kun olin nyt herännyt, eikä voinnissani vaikuttanut olevan mitään hälyttävää, minua alettiin siirtää osastolle. Sain yksityishuoneen, jollainen tällaisissa tapauksissa kuulemma aina annetaan. Se olikin hyvä, sillä mieheni ja tyttäreni saavuttua saimme olla rauhassa kolmistaan huoneessani. Ystävällinen yöhoitaja huolehti, että soittokello ja puhelin olivat käteni ulottuvilla. Hän myös kuunteli minua ja vastaili kysymyksiini parhaan taitonsa mukaan.

Jäätyäni sitten yksin oli minulla taas runsaasti aikaa miettiä. Ajatukset pyörivät samaa rataa. En tarkalleen muista, mitä ajattelin, mutta sellainen mielikuva minulla on, että aloin jo hiljalleen valmistautua luopumiseen. Mietteet kääntyivät lapsen lopulliseen kuolemaan, hautajaisiin, ehkä jo elämään hautajaisten jälkeen.

Soitin sisarelleni ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Jälkeenpäin sisareni kertoi, että hän oli ajatellut minun olevan vahvasti rauhoittavilla lääkkeillä lääkitty, sillä niin selkeästi ja koruttomasti olin kaiken kertonut, aivan kuin todeten, että asiat olivat nyt näin ja mitään ei ollut tehtävissä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut mieleeni, että tarvitsisin lääkkeitä. Halusin tuntea kaiken selkeästi, pohjia myöten. Ehkä jotenkin alitajuisesti ymmärsin, että suru ja luopuminen on käytävä läpi kohta kohdalta niitä suoraan silmiin katsoen. Jos asioita ei voi muuttaa, on ne otettava vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Elämän on jatkuttava niistä lähtökohdista, joihin ihminen yllättäen heitetään.