Vaikka viime kesä oli mukava, oli se myös jollain lailla raskas. En tuntenut itseäni oikein terveeksi. Sain olla paljon pihalla, ja minulla oli paljon virikkeitä, mutta siitä huolimatta olin jotenkin ponneton ja nuutunut. Taisin jo kertoa, että sain muutamia kohtauksiakin, joiden eläinlääkäri sanoi viittaavan epilepsiaan. Mitään lääkityksiä minulle ei kuitenkaan aloitettu, ja se oli minusta hyvä asia.

Syksyllä Kaisa lähti taas ulkomaille. Tällä kertaa hän muutti poikaystävänsä luokse ja jälleen eri maahan. Jäähyväisemme olivat haikeat. Kaisa ja Teppo silittelivät minua pitkään, ja molemmilla taisi olla suolaista vettä silmissään. Minäkin itkin, mutta me koirathan emme itke samoin kuin ihmiset, joten ei kai sitä oikein kukaan huomannut. Katselin poispäin ja yritin olla urhea. Ihmiset taisivat luulla, että olin välinpitämätön tai sitten huonovointinen, ja minä olin tyytyväinen, jos luulivat niin.  

Olin sivukorvalla kuullut Rotan ja Kaisan puhuvan, että mennyt kesä saattoi olla viimeiseni. En ymmärtänyt, mitä se mahtoi tarkoittaa. Olihan minulla kyllä ollut kesällä monenlaisia vaivoja. Vatsaani oli poltellut useita kertoja niin, etten ollut pystynyt syömään mitään. Olin varmaan vähän laihtunutkin. Lisäksi minua janotti koko ajan. Kesä oli kyllä ollut lämmin, suorastaan kuuma, joten sekin saattoi olla syynä ainaiseen janooni.

Kun Kaisa ja Teppo lähtivät, katselin pitkään heidän peräänsä. Mielessäni kävi, näenkö heitä enää koskaan. Mutta sitten Isäntä vei minut lenkille ja kohta jo unohdin asian.

Elämäni palasi kutakuinkin normaaleihin uomiinsa. Suunnistin ja juoksin Isännän kanssa, mutta yösuunnistukset oli minulta nyt kielletty. Niitä en kaivannutkaan. En nähnyt enää pimeässä kunnolla, enkä ollenkaan välittänyt hapuilla ojien yli ja yrittää pysyä Isännän perässä, kun hän mennä porhalsi otsalamppu vilkkuen risukoissa. Myös Mummolaan pääsin entistä useammin, ja Jaana halusi pestä minut. Oli mukavaa seisoskella lämpimän suihkun alla hellien käsien pestävänä. Ruokahalunikin palasivat. Minusta tuntui, että eläisin vielä monta vuotta.

Neljästoista syntymäpäiväni lähestyi. Kaisa oli taas tullut Suomeen. Hän oli nyt saanut ulkomaiset opiskelunsa päätökseen ja valmistui kuuleman mukaan maisteriksi. En oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta varmasti se oli jotakin hienoa. Kaisa halusi pitää juhlat valmistumisensa kunniaksi. Kuinka ollakaan valitsi hän juhlapäiväksi minun syntymäpäiväni! Kun kuulin sen, olin haljeta ilosta ja ylpeydestä. Minutkin kutsuttiin juhliin, kuinkas muuten, olinhan toinen juhlakaluista. Myös Isäntä ja Jaana saivat kutsun. Ja Teppokin tuli!

Juhlat olivat hienot, kuten jo aiemmin kerroinkin. Oli mukavaa tavata paljon vanhoja tuttuja. Kaikki kehuivat kovasti, miten hieno koira olen. Olin kuulemma vanhentunut arvokkaasti. Omasta mielestänikin olin komea ilmestys. Olin käynyt juuri edellisenä päivänä nypittävänä, ja kaulaani oli juhlan kunniaksi solmittu hieno punainen rusetti. Juhlien jälkeen oli ikävä erota Kaisasta ja Teposta, mutta näkisinhän heidät taas pian, ainakin Kaisan, koska hän nyt asui Suomessa. Niin ainakin kuvittelin.

Olen usein kuullut Rotan sanovan, että asiat harvoin menevät, niin kuin on suunniteltu. Niin kävi nytkin. Jo reilun viikon kuluttua lähti Kaisa ulkomaille. Tällä kertaa hän ei viipyisi kuitenkaan kuin kuukauden verran, joten sitten varmaan näkisimme taas. Iltaisin nukkumaan käydessäni ajattelin aikaa, jolloin olisimme ainakin välillä yhdessä.